Taivaallinen kukkaniitty

Kaunein kukka kaikista puhkeaa sisällämme. Kun tuo kukka alkaa heräämään, tulee yhä selvemmäksi kuinka mikään ulkopuolellamme ei todella voi tuoda täyttymystä. On totta, että kokonainen universumi ja enemmän on meissä jokaisessa. Kun olemme luoneet sisällemme turvallisen, suojatun, hyväksyvän ja rakkaudellisen tilan, se alkaa näyttäytä. Laajeta kaikessa kauneudessaan ja herkkyydessään. Ja alkukin, vain pienin alku, on jotakin sellaista, mitä ei voi sanoin kuvailla.

Mietin, että kun synnymme tänne, onko meissä silloin tuo ääretön olemisen kokemus läsnä? Vai alkaako se supistua jo paljon aikaisemmin? Kehityspsykologian saralla tehdyissä tutkimuksissa on tieteellisesti todistettu, että äiti vaikuttaa sikiön kehitykseen jo raskausaikana ja tästä voisi päätellä, että emme suinkaan tuossa kohdassa ole enää omassa puhtoisessa olemuksessamme. Putoammeko tiheämpään energiaan jo hedelmöittymisen hetkellä? Milloin olemme vielä silkkaa tähtipölyä ja missä kohdassa syöksymme alempiin taajuuksiin?

Olemme tässä ja nyt tarkoituksellisesti juuri näiden kokemustemme kanssa. Kannamme tarkoituksella tiettyä DNA:ta ja olemme tarkoituksella sukulinjamme jatkumo myös uskomuksissamme. Esimerkin voisi mainita vaikka syvästä häpeän tunteesta. Ties kuinka kaukaa sukulinjastamme se meille välittyy. Kuinka kaukana on se kohta, jossa vanhempi kasvaa itse häväistyksen ilmapiirissä ja alkaa välittämään tuota alitajuista käsitystä itsestään lapselleen ja hän taas lapselleen jne. Ja lopulta olen minä, jolla on olemassa aika, paikka ja tila murtaa tuo ketju. Milloin ihminen on erkaantunut luonnosta tälle kärsimyksen tielle?

Yhteiskunnalliset moraalikäsitykset syntyvät samoista syistä ja luovat kollektiivia. Olemme yksilöllisen dna:n ja sukulinjamme tuotoksia, mutta laajemmin katsottuna olemme myös ympäröivän yhteiskuntamme tuotoksia. Toisaalta me jokainen yksilö rakennamme ympärillä vallitsevaa näkymätöntä ilmastoa, joka levittää lonkeronsa jokaiseen instanssiin. Kyse on sisään ja uloshengittävästä vuorovaikutuksesta, jossa vallitsee suurimmilta osin suuri väärinkäsitys.

Kun ymmärrämme tämän, ymmärrämme myös, kuinka mahtava voima meillä on vaikuttaa maailmaan. Omaa totuutta puhumalla ja sen mukaan elämällä. Tuntemalla sydämen arvot, toimimalla rakkaudesta. Rakkaus on hurjaa! Ei kiltteyttä. Ei alistuvaa. Ei ystävällisyyttä siinä muodossa, jossa monet sen käsittävät. Ystävällisyys ei ole kauniita sanoja! Se on ennemminkin hiljaista hymniä… toinen toisemme ”rinnalla seisomista” silloinkin, kun emme pysty yhdistymään toistemme tarinaan. Ja harvoin pystymme, eikä se lopulta ole edes mahdollista. Ystävällisyys on keskeneräisyyden hyväksymistä. Ensi sijaisesti kyse on ystävällisyydestä itseämme kohtaan. Annamme itsellemme ystävällisin saatesanoin luvan olla kokonaisia. Kun jokin on ”rumaa”, olemme silloinkin ystävällisiä. Ystävällisyys kumpuaa olemuksessamme, ei sanoissa tai teoissa. ”…Ettei kukaan kerskaisi…”

Inhoan keinotekoista ystävällisyyttä, väkinäistä kiitollisuutta ja mustavalkoisia moraalisääntöjä. Miksi? Koska olen itse niiden orja. Vähä vähältä vapaudun noista kahleista. Ja mitä enemmän vapautan itseäni, sitä enemmän alan huomaamaan näkyvän maailman valheellisuuden. Ensin meinaan hukkua katsoessani sitä kuorta, joka esittää elämää ympärilläni. Järkytyksen jälkeen kuitenkin seuraa ymmärrys siitä, mikä on minun tehtäväni. Meidän jokaisen.

Katsoa aina uudestaan itseemme. Toimia ulospäin vain kiertäen aina sisimpämme kautta.

Hiljalleen alkaa erottua se, kuka minä olen suhteessa ulkoiseen maailmaan. ”Olen maailmassa, mutta en maailmasta” alkaa avautua uudella tasolla. Ja se ei liity hengellisyyteen millään tavalla, vaan tarkoittaa yksinkertaisesti sitä että ulkoinen maailma on ainoastaan heijastus sisäisetä maailmastamme.

Niinpä alkaa herätä kysymykset, jotka ovat ratkaisevia. Missä kohdassa minua käydään taistelua hyvä vastaan paha? Missä kohtaa minä moralisoin itseäni. Ja puhumme nyt sisimmästä, puhtaasta olemuksestamme, joka on pelkkää rakkautta, tuo äärettömän olemisen kokemus, ”minä olen”. Missä kohdassa taistelen tuota totuutta vastaan? Estän, moralisoin, rankaisen, hyökkään tai puolustaudun? Vihaan, syyllistän, häpäisen?

Kyseenalaistaminen on kultaa. Kysy näitä asoita itseltäsi ja hiljenny. Kuuntele. Ota sitten jokainen puolesi hellään rakastavaan syleilyysi ja ole ystävällinen! Ja niin puhkeat kukkaan… Hiljalleen… ja ääretön universumi on yhtä kuin sinä, sinä osa sitä, ja pystyt yhdistymään tuohon aina helpommin. Prosessi on orgaaninen, sitä ei voi pakottaa. Mutta meiltä se kysyy kykyä katsoa itseämme rehellisesti.

Sinä pystyt siihen.

Annetaan kaikkien kukkien kukkia…

w/Love, Karoliina

Samankaltaisia ​​artikkeleita

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.