Synnytyskertomus: Ulfin kotisynnytys

Irtipäästö

Aika ennen synnytystä oli täynnä vastoinkäymisiä. Hammas halkesi. Oli kova flunssa. Vauva pyöri perätilassa. Mietin, että koska täällä saa vain keskittyä vain synnytykseen valmistautumiseen. Voi minua, ei ollut synnytys jotain, mikä tapahtuu kaukana arjen ulottumattomissa ja normaalilta elämältä suojassa, ei jotain mille järjestetään harras tila, kaunis ja kaukana. Se tapahtui keskellä arkea, keskellä pyhää tuiki tavallista kaaosta. Kuten sen kuuluukin.

Olo oli tukala. Kaikki lapseni ovat syntyneet viikko, pari lasketun ajan jälkeen, joten tätä ei edes odotettu aiemmin. Olin tehnyt töitä sen ajatuksen kanssa, että osaisin tyynesti odotella. Halusin rentoutua ja olla rauhassa, nythän ei olisi kiirettä sairaalan yliaikakontrolleihin tai muihin höpsöilyihin. Vauva saisi syntyä silloin, kun kokisi oikeaksi.

Mutta mitä lähemmäs syntymää mentiin, kaikki ärsytti. Olin todella turhautunut ja ärsyyntynyt. Ihan kaikkeen, ja silti ei oikein mihinkään. Ei tyyneyttä ja rauhaisaa odotusta, vaikka vauvalla ei ollut kiire. Vitutus kuuluu asiaan, silloin uskaltaa heittäytyä synnytysaaltoihin, neuvoi kätilöni.

Muutaman päivän supisteli. Kun lapsivedet menivät maanantai-iltana 21.6, ahdistukseni kasvoi. Oli kesäpäivänseisaus, ulkona ennätyshelteet. Pyörimme puolisoni kanssa kotona, odottaen, kuin oudossa tyhjässä aikatyhjiössä jossa maailma tuntuu harsomaiselta. Synnytysportaali.

Seuraavana päivänä olin varma, että tästä ei tulisi mitään. Makasin sängyssä, mietin pitäisikö lähteä kävelylle tai yrittää jotenkin saada hommaan vauhtia. Tuntui etten jaksa mitään. Itketti, uuvutti. Olin niin väsynyt. Torkuin, itkin. Valitin kätilöilleni, että tuntuu että mistään ei tule mitään. ”Ehkä susta kuuluu nyt vaan tuntua siltä”. Jatkoin nukkumista. Toinen kätilö päivysti meillä lukemassa kirjaa.

Nyt ymmärrän, että piti päästää irti. Piti itkeä se päivä, antaa periksi. Piti saada tukea, kannattelua. Se oli tärkeää. Kun oli tarpeeksi itketty ja paijattu, koin olevani valmis nousemaan ylös. Silloin synnytys lähti käyntiin.

Syntymä

Kello 15, 22.6. Makasin sängyssä torkkuen ja surustellen. Puolisoni hieroi selkääni supistusten tullessa. Huomasin, että ne alkoivat voimistua. Selän hierominen auttoi pärjäämään supistusten kanssa. Kätilöni oli lähtenyt käymään ruokakaupassa.

Kello 16. Jossain vaiheessa nousin ylös ja lähdin keittiöön. Silloin huomasin supistusten olevan todella intensiivisiä. Puolisoni hieroi selkääni, samalla kun hengitin ja päästelin ääniä.

Intensiivisyys kasvoi nopeasti. Kun puolisoni yritti hieroa selkääni, tiuskaisin EI, ja laskeuduin konttausasentoon. Heitin mekon pois päältäni. Konttasin, karjahtelin ja mutisin. Supistusten välillä lepäsin, supistuksen aikana jatkoin konttaamista. Olin eläin, olin susi. Kehoni kertoi mitä tehdä, mieli oli jo lähtenyt vaeltamaan.

Kello n. 17-18. Kätilö ja puoliso täyttivät ammetta vauhdilla. Kun se oli valmis, pulahdin veteen. Siellä rentouduin täysin. Torkuin supistusten välissä. Niiden aikana hengitin ja keinuttelin itseäni. Olin hyvin syvällä omassa kuplassani. Ajatukset ja huomiot vain piipahtivat päässäni, ja jatkoivat matkaa. Suun eteen ilmestyy pilli. Voimakas supistus, melkein liian voimakas. Koiran kynsien rapinaa. Joku silittää päätäni, en halua tulla pois kuplasta katsomaan kuka. Taas supistaa, kauankohan vielä. Taas pilli. Musiikki vaihtuu. Mikään ajatus ei kestä hetkeä kauempaa, mitään ei tarvitse säilyttää mielessä.

Jossain vaiheessa mietin, että nyt se epiduraali voisi olla hyvä juttu. Mietin, että en kyllä suostu istumaan autossa puolta tuntia näissä kivuissa. Pakko kai viedä homma loppuun täällä. Ajatus vaihtuu taas.

Hieman ennen kello 20. Voima kasvaa. Se pistää kehon liikkeelle, kampean itseäni pystympään. Kuulen äänestäni, että nyt ollaan lähellä. Kohdun pohjasta kantautuu rosoisempi ääni, jyrinää lantion lohkareiden avatessa tietä. Peruskallioni uumenista nousee.

Kuulen puolisoni äänen, tunnen jokin aika sitten saapuneen toisen kätilöni kosketuksen. Samalla ne ovat kaukana, enkä minä ole täällä.

Tunnen miten voima purkautuu sisälläni, keho ponnistaa, ponnistaa ja karjuu, annan sen tapahtua kun muutakaan en voi. Annan voiman virrata, yritän antaa sille tilaa. Se raastaa ja ravisuttaa. Kun se tasaantuu, yritän rauhoittaa itseäni, hengitän, rentoudun, kunnes uusi järistys pistää karjumaan ja venymään.

Muutamaa minuuttia ennen kahdeksaa syntyy Ulf. Limainen, niin hyväntuoksuinen sudenpentu. Nostan syliini altaasta, ihastelen vuorotellen vauvaa, tuoksua, itseäni. Minä tein sen ihan itse.

Ammeesta lapsivuoteeseen

Vauva oli limainen, pehmeä ja lämmin. Tunnen sen vieläkin käsissäni, kun muistelen meidän ensihetkiä ammeessa. Ja tuoksui taivaalliselle! Jos synnytyksen aikana olin ollut muissa maailmoissa, oksitosiinitrippi syntymän jälkeen oli jotain sellaista, että jos sitä tunnetta saisin ostaa niin riippuvuus olisi taattu. Tuntui uskomattomalta, että se oli todella tapahtunut. Minussako se voima oli? Onko se aina ollut siellä?

Ennen istukan syntymää oli vähän epämukava. Vauva oli syntymänsä jälkeen korahtanut kerran, ja nukahtanut. Istuin lämpimässä vedessä kukkien keskellä, pehmeä ja lämmin vauva nukkui rintaani vasten. Olo oli epätodellinen. Yritin käsittää mitä oli tapahtunut, yritin pysyä perässä kun vanhat oletukset, pelot ja rajoitteet olivat lakanneet olemasta. Sen mielettömän matkan eläimellisyyden ja tuonpuoleisen rajoille olin tehnyt minä, ja siinä oli liikaa ymmärrettävää.

Vesi ei tuntunut hyvältä, halusin sohvalle. Nouseminen oli vaikeaa, yksi auttoi selästä, yksi käsistä ja yksi kuivasi lattiaa. Sohvalla oli ihanaa, oli peittoja ja lämpimiä käsiä hieromassa jalkojani. Meni ja hetki ja toinen, joka paikassa oli lapsenpihkaa. Istukalle haettiin keittiöstä meidän hedelmäkulho, sen synnytys tuntui työläältä ja epämukavalta.

Mietin, kuuluisiko minun käydä suihkussa. Kätilöni sanoi, että yläkroppaa ei kannata pestä. En olisi halunnutkaan, enkä suihkuunkaan. Kävelin autettuna, mutta melko varmoin jaloin vessan kautta sänkyyn. Vauva kannettiin syliini, hedelmäkulho ja istukka perässään. Sain ruokaa ja rakkautta. Tuntui kuin olisimme siirtyneet toiseen maailmaan, lapsivuoteeseen. Tämä olisi nyt se todellisuus, ihmeellinen tila jota aloin kutsua ”puolikohduksi”. Ei vielä tässä maailmassa, mutta ei myöskään enää sisäkkäin. Tässä viettäisimme seuraavat viikot, ihokkain.

Jossain vaiheessa yötä napanuora katkaistiin, ja vauva punnittiin. 54cm, 4840g. Muut hääräsivät, ammetta siivottiin, istukkaa paloiteltiin ja kuivattiin. Jossain vaiheessa kätilöt lähtivät kotiin. Puoliso prosessoi omalla tavallaan, pesi pyykkiä ja vahti että kaikki on hyvin.

Makasin sängyssä vauva kainalossa, eikä moneen päivään ollut väliä onko yö vai päivä.

Paluu alisesta

Olimme valmistautuneet synnytyksen ohella postpartumaikaan. Halusin pesiä ihokkain vauvan kanssa, kerätä rauhassa voimia. Halusin, että ymmärrämme puolisoni kanssa molemmat miten tärkeää se on. Halusin tilaa olla tuore, rikki ja herkillä. Halusin vapauttaa itseni velvoitteista, tuntea kaiken lapsivuoteen rosoisuuden ilman tarvetta päästä siitä eroon.

Monta päivää makasimme sängyssä. Pehmoiset ihot toisiaan vasten. Maidonnostatusta, torkahduksia. Valo ikkunan takana kertoo, että aurinko paistaa vaikka eihän sillä oikeastaan ole väliä onko yö vai päivä koska aika on pysähtynyt. Oma sänky tuntui taivaalliselta, ja puolikohtuinen tila oli meidän yhteinen taivas. Oli ihana käydä omassa vessassa, omalla jääkaapilla.

Valuin maitoa, hikeä ja verta. Tuossa tilassa se tuntui samaan aikaan lihalliselta ja raa’alta, mutta kauniilta ja pyhältä. Seistessä heikotti. Välillä sängyn täytti sisarusta ihastelevien lasten myllerrys. Kätilöt kävivät seuraavina päivinä katsomassa meitä. Viiden päivän ikäisenä puettiin vaatteet ja käytiin lastenlääkärin tarkistuksessa, vaikka ei olisi haluttu. Tuntui brutaalilta poistua omasta todellisuudesta ihmisten sekaan. Tuolta reissulta sain rintatulehduksen ja kokemuksen siitä, että ensi kerralla jätetään väliin. Palasin lapsivuoteeseen, jossa pesimme kaksi viikkoa.

Kotisynnytys opetti minulle omat rajani, oman voimani ja oman ääneni. Se näytti minulle myös miten paljon häpeää ja riittämättömyyttä minussa on. Tuohon pesimisaikaan sisältyy myös tukkoisuus, joku kipeä ja raskas jota itkin ja vuosin itsestäni yksin kesäöinä.

”Kaikki muut” saavat asiat tehtyä paremmin ja tehokkaammin, meiltä puuttuu vielä lasketun ajan jälkeenkin ammeentäyttöletku ja lapsivuoderuoat.

”Kaikkien muiden” synnytykset käynnistyy ja etenee, kun omani on aina yhtä alkua, laskua, ja epätoivoa.

”Kaikkien muiden” tarinat ovat tyyliä ”sitten uskoin itseeni ja olin täydellinen”, kun itse räpiköin synnytyspaikan valinnan kanssa epävarmuudessa, jossain muiden johdateltavissa olon ja kannattelun tarpeen sekasotkussa.

Nyt, lähes viisi kuukautta myöhemmin, katson omaa matkaani, keskeneräisyyttäni ja ikiomaa elämääni kiitollisuudella. Nyt koen, että osaan vihdoin syleillä tuota epävarmuutta. Tiedostan sen itsessäni, ja osaan ainakin toisinaan katsoa sen ohi. Tajuan, että koko raskauden ajan olen työstänyt sekä hereillä että unissani häpeää. Työstänyt omia tarpeitani, suhtautumistani muiden odotuksiin ja  miellyttämisenhaluani. Mitä todella haluan ja ansaitsen? Kuinka pitkälle olen valmis menemään pitääkseni omat rajani? Ja samalla, kuinka paljon olen valmis sallimaan  ylikävelyä?

Kun synnytys haki voimaansa, ja latenssivaihe kyllästytti, voivottelin, että miksi muiden synnytystarinat etenevät aina niin sujuvasti. Nyt halusin tehdä oman osion siitä tuskaisasta Irtipäästö-vaiheesta. Koska se oli tärkeää.

Ne epätoivon hetket, vaikeat tunteet, raskaat viikot, ovat kaikki kääntyneet kasvuksi. Koen olevani vapaampi ja puhtaampi. Tiedän mitä haluan. Tunnen voimani, arvoni ja rajani. Olen enemmän oma itseni, kuin koskaan aiemmin.

Jollain tavalla Ulf oli minun hylkeennahkani, sudennahkani. Vuoden aikana minä antauduin muutokselle, enemmän kuin koskaan elämässäni olen uskaltanut. Minä pysähdyin, antauduin, avauduin ja yhdistyin luontooni.

Perhearjen lisäksi olen ollut raskaana, synnyttänyt ja elänyt lapsivuodeaikaa kokopäiväisesti. Olen juossut susien kanssa, matkannut aliseen ja molempia kannan itsessäni pysyvästi. Jättänyt taakseni paljon, kaivertanut uudet uomat itselleni, elämänrytmilleni, ihmisuhteilleni.

Kiitos tuesta jota tarvitsin ja sain. Kiitos epävarmuus, häpeä ja pelko. Kiitos ja hyvästi.

Miksi halusin synnyttää kotona?

Tiesin, mitä haluan synnytykseltä. Halusin, että synnytyksessä kehooni luotetaan täysin, että synnytystä ei häiritä turhaan ja että voin kokea koko ajan olevani turvassa ja rauhassa. Tiesin, että nämä eivät toteutu sairaalassa.

Halusin valita itse ne ihmiset, jotka ovat mukana synnytyksessä. En halunnut häiritä synnytystä sillä, että kesken synnytyksen tutustun uusiin ihmisiin. Ihanat kätilöni valoivat minuun turvaa ja rauhaa jo ennen kuin he olivat kätilöitäni. Ajattelin, että tämä on se tunnelma jossa haluan synnyttää. Haluan kokea, että minulla on ympärilläni rakastavien ihmisten täysi tuki ja luottamus.

Tiesin, että monet tärkeinä pitämäni asiat tulevat aiheuttamaan ongelmia. En halunnut joutua riitelemään,tai edes keskustelemaan sellaisista asioista kuin antibiootin tarpeellisuus streptokkinäytteen ollessa positiivinen, tai sisätutkimusten tai sydänkäyrän tarkkailun tarpeellisuus.

Kodinomaisinkaan synnytyssali ei ole koti. Kotini on turvapaikkani, ja se paikka jossa kaikki merkitykselliset ja tärkeät esineet ja tavarat ovat esillä. Siellä ovat muistot, unelmat, ennen minua eläneet ja minusta syntyneet. Tiesin sen olevan tärkeää synnytyksen sujuvuuden kannalta.

Minulla oli vahva toive lääkkeettömästä ja luonnollisesta synnytyksestä. Ajattelin, että lääkkeetön ja luonnollinen ympäristö on hyvä lähtökohta sille. Luotin kehon kykyyn synnyttää, ja omaan hormonitoimintaani. Molemmat saisivat toimia parhaiten kotiympäristössä. Sairaalan rutiinit, vieras ympäristö ja siirtymät olivat toiveeni tiellä.

Nämä höpsöt ajat. En halunnut joutua miettimään ketä saan ottaa mukaan ja missäkin vaiheessa, en pohtimaan pitääkö peittää omaa naamaa tai yrittää arvailla tärkeiden tukihenkilöiden ilmeitä tai niiden uusien ihmisten joihin pitää tutustua. En halunnut että oma nuha tms vaikuttaa mitenkään siihen, miten synnytys sujuu.

Synnytys oli minulle ainutlaatuinen ja pyhä kokemus. Matka rajan taakse, suurin henkinen ja fyysinen kokemus ihminen voi saada. Voiman ilmentymä, täydellinen avautuminen, uskomaton transformaatio. Tämä oli se, mihin valmistauduin koko raskauden ajan. Tämän halusin jokaisen paikalla olijan ymmärtävän.

Miten valmistauduin synnytykseen?

Koko 9 kk oli tosi intensiivistä valmistautumista. Mitä sieltä nostaisin? Olen kiitollinen siitä intensiivisyydestä ja omasta uppoutumisesta, sen voima oli valtava.

Yhteyden luominen omaan kehoon ja vauvaan. Tätä tein paljon. Hellin ja hoivasin itseäni, meditoin ja venyttelin joka päivä. Tämän jalkoihin jäi paljon omia harrasteita, työtä ja taidetta, koska aika ei riittänyt kaikkeen. Raskausaikana unennäkö on erityistä. Myös niin loin yhteyttä vauvaan ja omaan voimaani. Koko raskauden minulla oli tunne siitä, että tiedän mitä kehossani tapahtuu, mitä tarvitsen ja onko kaikki hyvin.

Pyrin pitämään kehoni liikkuvana. Venyttelin, kyykkäsin ja rasvasin itseäni päivittäin. Kävin osteopaatilla.

Ruoka. Sen lisäksi, että ravinto vaikuttaa vauvaan, se voi vaikuttaa synnytykseen. Ajattelin, että jos on pienikin mahdollisuus, että voin syömällä hyvin vaikuttaa omien kudosten kuntoon (repeämät) tai komplikaatioihin, teen sen. Söin paljon vitamiineja, ja luin tutkimuksia eri vitamiinien ja lisäravinteiden vaikutuksista esim radiin ja sikiökalvojen vahvuuteen. Tämä oli myös kokemus vastuusta. Teen itse päätökset, teen itse valintoja tukemaan niitä.

Kävin Synnytysmeditaatio verkkokurssin. Suosittelen! Sieltä sain paljon hyviä työkaluja rentoutumiseen, omien uskomusten tarkasteluun ja purkamiseen sekä sen pohtimiseen, millainen matka synnytys todella on ja miten siihen haluan valmistautua. Myös harjoitus, jossa jääpalaa puristamalla valmistauduttiin supistusten vastaanottamiseen oli hyvä!

Askartelin omat affirmaatiokortit. Tämä oli hyödyllistä jo siksi, että samalla tuli pohdittua tärkeitä kysymyksiä. Minulla oli visio siitä, millainen olo minulla on oltava että synnytys sujuu hyvin.

Mistä minä saan voimaa?

Mihin tarvitsen voimaa ja rohkaisua?

Mikä rauhoittaa minua?

Tein listan, johon kirjasin asioita joiden ajattelin auttavan minua synnytysmatkallani. Ne olivat sellaisia, jotka palauttavat minulle yhteyden kehoon ja maahan, läsnäolon tilaan. Konttausasento, maakosketus, kallionpalan koskettaminen, äänenkäyttö.

Mietin myös paljon, mitä jos tuntuu että en kestä enää? ”Annan tämän tapahtua” oli tärkeä ajatus tähän. Isoin kysymys oli, miten vahvistaa sitä, että mieli antaa kehon työskennellä rauhassa.

Synnytystilan rakentaminen. Tämäkin perustui siihen, mikä rauhoittaa ja rentouttaa minua. Mikä luo minulle turvallisen olon.

Tutkin ja luin, tutkin ja käsittelin omia pelkoja ja uskomuksia. Luin tutkimuksia ja opiskelin luonnollisesta synnytyksestä. Mietin omia toiveita, pelkoja ja tarpeita, sanoitin niitä kätilöille ja puolisolle.

Valmistauduin, että olisin valmis synnytykseen. Koetukseen, mullistukseen, joka pistäisi minut joka tapauksessa polvilleen. Että minulla olisi matkalleni mukana paljon työkaluja ja paras mahdollinen tuki. Vaikka mikään ei menisi kuten toivoisin, raskausaika ja valmistautuminen oli itsessään valtavan suuri ja voimallinen elämys, joka muutti minua ja vaikuttaa varmasti loppu elämääni.

Puolisoni kirjoitus kotisynnytyksestä. Mikä on miehen rooli tilanteessa, jossa kokee olevansa vastuussa, mutta samalla voimaton? 

”Sairaalasynnytys tuntuu miehenä turvalliselta. Ei tarvitse olla huolissaan, terveydenhuolto järjestelmä ja sille työskentelevä henkilökunta kantaa kaiken vastuun ja siihen on totuttu luottamaan. Kotisynnytyksessä ulkoistetun vastuun kantajan puute saa aikaan tunteen että joutuu itse olla jollain tavalla vastuussa. Silloin nousee esille vaikeat kysymykset, luotanko puolisoni valintoihin, luotanko puolisoni kykyyn synnyttää, luotanko mukana olevien kätilöiden ammattitaitoon ja kokemukseen, uskallanko antautua tilanteeseen jonka edessä olen voimaton. Mitä synnyttäminen edes on, voiko joku kantaa vastuuta jonkun synnytyksestä, onko se edes mahdollista että synnyttämisen vastuu siirretään synnyttäjän ulkopuolelle.

Synnyttämistä en ole aikaisemmin joutunut pohtimaan, mutta asian käsittelyä auttoi, että joskus olen pohtinut kuinka ihmisen käyttäytyminen ilmentää maskuliinista tai feminiinistä energiaa.

Mies ja hänen maskuliininen energia ei tunne oloaan mukavaksi synnytyksessä. Synnytys on niin vahvasti feminiini tapahtuma, ja feminiiniä energiaa kuvaillaankin usein kaaokseksi, sitä ei voi hallita, sen pitää antaa virrata vapaana. Mies maskuliinisella energiallaan haluaa nähdä ongelman jonka voi ratkaista, asian johon voi heti tarttua toimeen ja hoitaa pois alta, että ollaanko tässä nyt tekemässä jotain vai ei, pitäisi alkaa tapahtua jos jotain meinataan tehdä, muuten mennään kotiin eikä tehdä mitään. Vähän tähän tyyliin sairaala synnytys hoidetaan, hyvin maskuliinisella otteella, vaikka suurin osa henkilökunnasta tai jopa koko henkilökunta olisi naisia. Jos sattuu, annetaan epiduraali, jos meinaa kestää liian kauan, käynnistetään. Asiat hoidetaan tuotantotalouden tehokkuudella. Sairaalasynnytyskokemus on kuin insinöörin suunnittelema.

Kun olen aikaisemmin ollut mukana synnytyksessä olen tehnyt havainnon, että kätilöt ovat loppujen lopuksi melko kädettömiä, eli he eivät pysty millään vaikutamaan synnytyksen kulkuun. Kaikki on pelkkää rutiini toimenpidettä kunnes synnytys käynnistyy synnyttäjän kehossa.

Koska synnytys tapahtuu naisen kehossa eikä sen ulkopuolella, niin eipä sillä siltä kannalta katsottuna ole mitään merkitystä missä synnytys tapahtuu, se tapahtuu sitten kun tapahtuu, toisin sanoen se tapahtuu kun naisen keho on siihen valmis. Ongelma tapaukset sitten erikseen,ja sitä varten meilläkin oli kätilöt kotona, jotta joku olisi paikalla joka osaa sanoa jos tulee tarve siirtyä sairaalaan johonkin toimenpiteeseen. Kätilöitä tarvitaankin vasta synnytyksen jälkeen, sitä ennen heidän läsnäolo vain tuo lisää turvallisuuden tunnetta, sitä saattaa isätkin tarvita.

Halusin, että puolisoni saa itse päättää, missä ja kenen seurassa synnyttää. Miehenä minun tehtäväksi jäi antautua ja antaa tilaa sille, että synnytys saa tapahtua luonnollisesti ilman että siihen puututaan liikaa ulkopuolelta, että se voi tapahtua vaikka oman kodin olohuoneessa. Minun käsiteltäväksi jäi se tunne, että pystynkö minä luottamaan siihen, että naiset osaavat hoitaa sen tehtävän joka naisille kuuluu ja jonka naiset kautta aikojen ovat hoitaneet ilman miehiä, enkä itse miehenä mene puuttumaan asiaan. Yksinkertaista mutta yllättävän vaikeaa.

Mitä maskuliiniseen ja feminiiniseen energiaan tulee, niin maskuliinisen energian tehtävä synnytyksessä on vain ja ainoastaan olla olemassa, olla läsnä mutta tavallaan levossa. Kyse on potentiaalienergiasta, energia on olemassa mutta ei aktiivisesti yritä vaikuttaa mihinkään. Maskuliinisen energipotentiaalin läsnäolo tuo turvaa naiselle joka on puolustuskyvyttömässä tilassa, ympärillä on silloin joku jolla on kyky puolustaa synnyttävää naista tarpeen tullen.Tarve on siis puhtaasti biologinen.”