Synnytetään uutta maailmaa, yhdessä.

Kun kerran aloin avautua syvemmälle osalle itsessäni, oli se samalla euforista ja toisaalta hyvin kirvelevää. Tuntuu, että se kaunein minussa pulpahtaa tietoisuuteeni vastalahjana siitä, että kohtaan ja tunnustan ensin varjoni.

Varjoissa asuu tuskaa. Pelottavaa tyhjyyttä. Sellaisia asioita, mitä ei itsessä haluaisi nähdä sillä monesti ne vaikuttavat rumilta. Kuin olisi ihan yksin se ruma ankan poikanen ja kaikki muut ympärillä kauniita joutsenia.

Parantumisen tien kulkeminen ei ole ollut gloriaa. Sitä on vähän väliä tilanteessa, missä jotain syvälle piilotettua alkaa tulla valoon ja se tuntuu hyvin epämukavalta. Voisin verrata tätä lapsen synnyttämiseen. Hetki ennen oivallusta on kuin ponnistusvaihe. Ennen kuin lapsi syntyy synnytyskanavasta ulos, olo on todella tukala, epätoivo valtaa – kuinka pystyn tähän? Haluaisi paeta paikalta ja jättää homman sikseen.

Toivon kipinä loistaa kuitenkin pimeimmässäkin pimeydessä. Se on siellä, vaikka sitä ei joka hetki näe. Tuo sisäinen intuitiivinen tieto, hiljainen tietoisuus kaiken kaaoksen alla, saa jatkamaan eteenpäin äärimmäisissäkin olosuhteissa.

Henkinen synnytysprosessi on yksinäinen tie

Teen tätä synnytystä henkisesti omalla parantumisen matkallani ja se on brutaaliakin, sillä prosessi tuntuu olevan käynnissä toisinaan 24/7. Olen synnyttänyt hyvin tietoisesti viimeiset 2 vuotta. Varmaankin tuhansia lapsia. No, asian kokeminen näin on varmasti osittain persoonani sanelemaa.

Tällä hetkellä olen jälleen keskellä synnytysprosessia. Näen sieluni silmin, kuinka jokin sisältäni “raivaa” tietään tietoisuuteeni ja fyysiseen kehooni, ilmentyäkseen fyysisessä maailmassa. Se, mikä on valmista sisälläni, tekee tietänsä ulos väsymättömästi. Silloin varjot nousevat pintaan – ne esteet jotka ovat uuden ymmärryksen tiellä.

Välillä on tarve levätä, mutta näissä gasellin energioissa se on mahdollista juuri ja juuri sen verran, että voi huokaista muutaman kerran ennen uutta supistusta. Enää ei ole mahdollista kääntyä takaisin. On vain edettävä kohti tuntematonta. Se on elämän luonne, muutoksen virtaa.

Voin kuvitella, että juuri tältä lapsesta tuntuu tulla ulos synnytyskanavasta. Sitä joutuu työntymään jotain kohti henkensä kaupalla. Sekä henkiseen että fyysiseen synnytysprosessiin pätee samat kultaiset neuvot – mitä rennompana kykenee olemaan, hengittämään, hoivaamaan itseään, luottamaan itseensä ja tapahtuman luonnolliseen kulkuun, sitä kivuttomampi prosessi on. Apua ja tukea on saatavilla, mutta kukaan ei voi astua juuri sinun saappaisiisi, joten työ on tehtävä kuitenkin itse, opetellen luottamaan omaan intuitioon. Tie tuntuu toisinaan hyvin yksinäiseltä.

Kun oivallus vihdoin avautuu, se on kuin lapsen syntymän hetki. Silloin ymmärryksen kirkas ja syleilevä valo loistaa ja laittaa kaiken paikoilleen. Helpotuksen huokaus ja autuus! Ennenkokematon kiitollisuus… Se kaikki työ oli tämän arvoista.

Käsi kädessä muodostamme valon uomia

Omia (fyysisiä) lapsiani synnyttäessäni synnytystuskista ja epätoivosta haihtui puolet, kun mieheni tuli paikalle ja otti kädestäni kiinni. Henkisissä synnytysprosesseissa saan lohtua ja voimaa siitä, kun kuvittelen, kuinka tartun kanssakulkijaani käteen. Tunnen heti että moni muukin kulkee näitä samoja teitä ja kohtaa juuri tällä hetkellä juuri sitä mitä minäkin.

Voisiko olla niin, että yhdessä kulkemalla kasvatamme syvemmät juuret ja saamme mahdollisuuden lentää korkeammalle kuin koskaan?

Olen tehnyt päivittäin meditaation, jonka nauhoitin YouTube kanavalleni. Viestin ja meditaation on kanavoinut  Rakkaudentähti Ry:n Anu Heinineva. Sen sanoma on omassa elämässäni ajankohtainen ja resonoi sydämessäni saakka.

Silloin kun tulemme tietoiseksi sisäisistä pimeyksistämme ja alamme nähdä eri silmin myös tämän fyysisen maailman pimeyksiä, tarvitsemme toinen toistamme. Kyse on ensin sisäisen tilan synnyttämisestä, johon tämä meditaatio voi toimia hyvänä tukena antamalla suuntaa intentiolle.

Uskon että syleilemällä pimeyttämme yhdessä kasvatamme uskomattoman syvät juuret, syvemmät kuin yksistään kykenisimme. Saamme avautua yhä enemmän sille ymmärrykselle, että olemme vahvempia yhdessä ja että niin kuin valo, myös pimeys yhdistää meitä kaikkia kollektiivisella tasolla. Kukaan meistä ei voi kieltää ihmisyyden varjojen olemassaoloa ja vaikka tuntisimme olevamme niiden kanssa toisinaan yksin, todellisuudessa jaamme kaikki nämä yleisinhimilliset aspektit.

Avautuminen tapahtuu sydämen tasolla ja tässä saattaa olla kohdattavana aitoon yhteyteen tulemisen sisäisiä esteitä. Miksi pelkään avata sydäntäni toiselle, olla haavoittuvaisena, rehellisessä heikkoudessani toista kohden?

Näen kuitenkin, että olemme yhä valmiimpia laskemaan suojia sydämiemme ympäriltä ja avaamaan hiljalleen ulos päin itsestämme jotain syvempää. Jotain autenttista. Tunnen että tämän hetken energiat tukevat upealla tavalla sitä, jonka intentio on kulkea yhdessä ja synnyttää taivaallista synergiaa.

Kohti voimaannuttavaa yhteisöllisyyttä

Tässä kohtaa synnytysprosessia haluaisin kääntyä takaisin päin mutta se ei enää onnistu – niin se vain on, kun sinne synnytyskanavaan asti on edetty. Välillä haluaisin käpertyä takaisin turvaan omaan lasipurkkiini. Siellä on ihan mukavaa, sieltä näkee maailmaa samalla kun on itse suojassa omassa kuplassaan, mutta elämä siellä on pysähtynyttä ja tila käy ahtaaksi, kun suunta on laajenemaan päin.

Joten raivaan nyt tietäni ulos – tahdonvoimalla ja armollisuutta itseäni kohtaan opetellen. Seuraan sydämen ääntä ja kasvatan luottamustani siihen, että löydän itseni juuri sieltä mitä kohti olen sinnikkäästi kulkenut;

Rinnakkain. Osana yhteisöä. Tasavertaisena. Vahvempana yhdessä. Sydän auki. Rakkaudessa. Siinä muutama avainsana.

Kirjoittelin kerran runon pätkän erään syyskuisen meditaatiohetken jälkeisissä nostattavissa energioissa. Runo kertoo siitä, kuinka sain meditaatio-ohjaukseni kautta yhdistyä sydämeeni ja sen seurauksena nousta hetkeksi näkemään asioita korkeammasta perspektiivistä – sydämen silmillä. Runo oli kuin manifestaatio sille, mitä ymmärrystä kohden haluan avautua yhä enemmän, ja mitä kohden koen meidän kulkevan parhaillaan myös kollektiivina. Jaan sen kanssasi tässä.

 

Kolme erillistä saapuu,

vaatimuksista taipuneena.

Laskee odotusten täyttämän repun,

istahtaa vaipuneena.

 

Hetken aikaa

keinuu metsän sylissä tuuditellen,

puhdistautuu

tulen kehossaan tanssahdellen.

 

Nostaa katseen kolme samanlaista,

kohti taivaan rantaa

Huomaa, suunta onkin sama

kun herkimmän itsessään aueta antaa.

 

Sydän täynnä valoa,

totuudessa opastaen

Juuret syvällä maassa,

Päälaelta loistaen.

 

Kolme yhtenä, saman osina,

jatkaa matkaa, etenee

Nyt vain huomaa, toisin kuin ennen

Kapea polku levenee

 

Kulkee rintarinnan kolme,

Ei tiellä ole reunoja

Astuu mukaan seuraava,

rakentuu valon uomia

 

Yhdistyy kaikki elämä

samaan punokseen valon,

Pyhä tuli, ikuinen

Valaisee kuistilla talon

 

Niin virtaa vedet sinne

minne jokaisen matka vie

Rinnalla toisten kaltaisten

Löytyy Kotiin tie.

Lisää kirjoittajalta Oodi meille, eksyneille

Valon soturit

Ihailen niitä rohkeita kanssakulkijoitani, jotka tekevät väsymätöntä itsetuntemustyöskentelyä, nappaavat egonsa kiinni tuon...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.