Syksystä syksyyn

Ajattelin, että nyt jos koskaan on täydellinen aika kirjoittaa ensimmäinen blogipostaus. Olen pyöritellyt erilaisia ajatuksia/aiheita päässäni jo jonkun aikaa mutta mikään ei ole syntynyt tekstiksi asti. Ehkä siksi kun haluaisin oksentaa kaiken kerralla ulos, eikä ajatukseni pysy kasassa. Mistä siis aloitan? Juuri nyt olen väsynyt. Taas kerran. Joten aloitamme siitä.

Väsymys. Tämä jo nykyään hyvinkin tuttu kaveri. Nyt on elokuun viimeisen sunnuntain aamupäivä ja makaan sängyssä. En millään jaksaisi nousta. Olen nukkunut viime aikoina ihan hyvin ja omasta mielestäni ulkoillutkin riittävästi. Yritämme syödä hyvin ja monipuolisesti. Silti pieninkin touhuaminen, normaalit arjen äänet ja tapahtumat tai silloin tällöin täysillä tehty työpäivä vetäisee maton jalkojeni alta ja kaataa minut sänkyyn. Olen pohjiani myöden loppu. Uupunut.

Tämä tapahtui ensimmäisen kerran noin vuosi sitten. Se kun en jaksanut muuta, kun nukkua. Kroppani antoi periksi ja mieleni sai vihdoin luvan romahtaa. Buutata. Olimme vihdoin saaneet ostettua oman talon mistä ei tarvitsisi muuttaa. Opiskelut olivat jo suht hyvällä mallilla. Lopputyö pitäisi vain viimeistellä. Vuosien taistelun jälkeen saimme vihdoin vastauksia lastemme käytökselle ja arjen haasteisiin. Sitä ennen opiskelin, kävin töissä, olimme muuttaneet vuoden sisällä kolme kertaa, haastava arki neurokirjoisten kanssa, uuden kodin remontti, tukijoukkojen puuttuminen…you name it, we had it.

Ramppasin viime syksyn työterveydessä heinä-elokuusta lähtien, milloin hoitajan, milloin lääkärin, psykologin tai psykiatrin luona. Otettiin kokeita ja täytettiin kyselyitä. Viikot olivat vaikeita. Taistelin päivät läpi ja ainut mukava asia päivässä oli se hetki, kun sai käydä nukkumaan. En kuitenkaan ollut nukkunut vuosiin kokonaista yötä. Kärsin migreenistä lähes joka ilta. Kroppani oli aivan sekaisin. Aamut ennen töihin lähtöä itkin ja istuin vessassa. Vatsaan koski ja oksetti.

Taisi olla lokakuun loppua, kun lopulta pääsin psykiatrin juttusille. Juttelimme pitkään ja hän kysyi minulta olinko koskaan ajatellut, että olisit uupunut, loppuun palanut? Vastasin etten tiedä mutta minua vain väsyttää kamalasti. Olin samaan aikaan helpottunut ja hämilläni. Eihän 37 -vuotias voi olla loppuun palanut? Kun kaikki muutkin äidit jaksavat. Miksi en minä?

“nyt kun lepään pari viikkoa niin kyllä se siitä”

Lopulta olin pitkällä sairaslomalla. Ensimmäiset pari viikkoa minä nukuin. Nukuin yössä noin 12 h. Kun lapset olivat hoidossa ja koulussa nukuin vielä useamman tunnin päiväunet. Lounasta en monenakaan päivänä syönyt, kun en jaksanut laittaa. Päiväruoka oli tehtävä perheelle. Ja sen jälkeen pääsi taas nukkumaan. Ei lähtenyt uupumus parissa viikossa, ei parissa kuukaudessa. Nähtäväksi jää helpottaako se edes parissa vuodessa?

Edelleen siis taiteilen elämää eteenpäin väsymys ystävänäni. Haluaisin sanoa hänelle jo hyvästit, mutta hän pitää minusta lujasti kiinni. Toisinaan hän piipahtaa käymään pidemmäksi aikaa mutta silloin täytyy antaa itselleen lupa olla heikko. Antaa toisen kantaa vastuu. Lupa itkeä väsymyksen olkaa vasten. Kyllä se taas helpottaa.

 

Olen nyt matkalla kohti jotain parempaa. Matkalla itseeni.

Lisää kirjoittajalta Rakkaudella A.

Syksystä syksyyn

Ajattelin, että nyt jos koskaan on täydellinen aika kirjoittaa ensimmäinen blogipostaus. Olen...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.