Suvereeni sydän
Ei sillä ole merkitystä, mitä on tapahtunut. Ei tarinoiden yksityiskohdilla, mitä tapahtui minäkin vuonna ja miten minä toimin ja joku toinen toimi ja mitä siitä sitten seurasi. Tätä olen käsitellyt jo pitkään, hartaasti ja pieteetillä.
Tärkeämmäksi on muodostunut isompi kuva. Se että minut työnnettiin matkalle. Ja se on elämän suurta rakkautta, jonka edessä olen kiitollinen, nöyrä sen suuruuden edessä.
Kun istun takapihan terassin reunalla aikaisin aamulla, viileä tuuli täyttää keuhkot ja aurinko lämmittää selkää. Tässä minä olen, kokonaisena. Ilmaisemassa itseäni sielustani saakka, se maailmaan ehdollistettu tyttö joka koitti tehdä niin että kelpaisi. Ja hänkö tässä on nyt vapaana tuulissa, tuo kiltti ja herkkä, itsepäinen ja sähähtelevä, joka on aina eksynyt erikoisille poluille.
Epäoikeudenmukaisuus herätti sisäisen kapinallisen toimintaan, toi omien sydämen arvojen äärelle. Vaikeat tiet näyttivät, missä päättäväisyyteni ja voimani asui, ne kaivettiin esiin hartiapankilla! Pääsin taas tunteisiini kiinni, kun niin monta vuotta olin kuin itkevä kivi. Tänä päivänä elän. Nautin siitä, että tuntuu. Ja tunteiden tuntemisen kautta löysin oman rauhan pisteen ja siinä hengitän. Siinä lepään, suuremman sylissä. Se suuruus vain odotti, milloin palaan takaisin kotiin.
Kaikki pimeys olikin vain tausta valolleni…
Tietoinen matkani alkoi noin seitsemän vuotta sitten. Luin erästä kirjaa, ja siinä oleva tapahtuma kutsui mun sisäisyyttä todella voimakkaasti. Sitä ennen oli ollut jo erikoista aikaa, olin törmännyt uupumiseni sameaa seinään ja sen myötä pakotettu lopettamaan se, mitä tein ja löytämään jokin uusi tapa.
Eteeni alkoi ilmestyä erilaisia synkronistisia tapahtumia. Tietyt sanat toistuivat lauluissa, kirjoissa ja mitä ihmeellisimmissä paikoissa, jopa kylpypyyhkeen reunassa. Jokin harmaa möykky sisälläni alkoi avautua tuhansiksi väreiksi ja maailmoiksi, jotka olivat tuttuja, mutta unohtuneita. Luonto avautui syvinä aistimuksina ja oikea tieto saapui oikeaan aikaan. Päätin olla utelias, halusin ymmärtää.
No, tätä matkaa ei mennä rationaalisen ajattelun voimin eteen päin, vaan LUOTTAMALLA, ESITTÄMÄLLÄ KYSYMYKSIÄ JA AVAUTUMALLA TAIANOMAISUUDELLE. Ja taika on siinä, että kun yhdistyy takaisin todellisuuteen, eli tämän illuusion jota elämme, taakse, on aivan ihmeissään siitä miten elämä alkaa näyttäytyä. Se pitää kokea, en löydä sanoja sen syvyydelle ja moniulotteisuudelle.
Ja sitten sinusta tulee outo. Musta lammas lunastaa paikkansa ylpeydellä. Hän on se, joka ajattelee liian syvästi, se jonka mielipiteet saa porukan hiljaiseksi.
Toisaalta, vihdoin saapuu se ymmärrys, miksi ei ole koskaan tuntenut sopivansa joukkoon. Elämä on ollut yhtä itsensä ja olemisensa himmentämistä, mutta vain siksi että välttäisi kuulumattomuuden kivun.
Kipu on poissa. Minun ei tarvitse kuulua sillä siinä minä olen elossa. Ja se tuntuu tärkeimmältä, olla itselle totuudellinen, olla itsensä vierellä ja rakastaa, vaikka kukaan muu ei näkisi sinua. Miksi pitäisikään? Sinä tiedät, se riittää.
Maailma ei ole arjessa vielä valmis vastaanottamaan koko syvyyttä. Onneksi me ollaan hyviä aistimaan, mille syvyydelle voi edetä. Mutta onhan maailma paljon vielä ”sääkeskusteluja” tai uutisista jauhamista. Syvemmällä tulisi kohdattavaksi oma häpeä ja muut epämieluisat jutut.
Mutta jos me laitettais fokus sieluun, sydämeen, rakkauteen, syvälle sukeltamiseen… Haluttais seurata sisäistä kutsua, kuulla sitä, uskaltaa kastaa varpaat sinne kylmään veteen… Tämä olemassa oleva hauras matriksi sortuisi. Me pidämme sitä yllä. Ei kukaan muu, ei mikään suurempi voima. Kiiltokuva on päältä kaunis, mutta ohut, paperinen, ja toiselta puolelta tyhjä. Maailma sen takana on ikuisen runsauden virtausta, täynnä sävyjä ja sävyjen sävyjä, loppumaton tutkimusmatka, leikkikenttä, syli, turva, rauha, rakkaus, KAIKKEUS, joka ei pääty mihinkään, kuolemattomuus, ikuisuus, koti. Todellinen koti.
Mitä sanoisin sinulle, joka on jumissa, tai jonka sisällä elää kaipaus, tai joka on eksynyt pimeille teille… Etsi itsestäsi lapsen omaisuus! Uteliaisuus, rohkeus, avoimuus, mitään tietämättömyys, tutkija, seikkailija, se osa joka ei arvota tai tuomitse, vaan näkee maailman mahdollisuuksien paikkana. Mitä jos kaikki tiet olisivat sinulle auki? Ja saisit itse päättää, minkä oven avaat. Se on mahdollista, sillä se on sinun synnyinoikeutesi.
Ja sun ei tarvi koskaan selitellä itseäsi kenellekään. Luovu siitä mahdollisesta kivusta, että sua ei ymmärretä. Eivät he ymmärrä, jotka itse elävät pintaa. Halveksuntaa ja sun totuuden kyseenalaistamista varmasti kohtaat, joskus ihan ääneen lausuttuna, mutta enemmän aistit sen muilla tasoilla. Enemmän se asuu hiljaisuudessa, selän takana kuiskuttelussa, juoruringeissä, kaksina kasvoina. Ja kuitenkin he seuraavat sun elämää, se vetää puoleensa, ne haluaa tietää lisää sensaatiomaisia juttuja. Ja sitten tulee se päivä, kun se oma pohja sortuu. Tai sitten ei. En tiedä, kuka on tälle tielle valikoitunut, kuinka paljon kyseessä on vapaa tahto ja onko jonkun tehtävä sinnitellä elämä loppuun asti harmaassa sisäisessä maailmassa ja pinnallisissa iloissa.
Tämä ei ole kahtia jako. Tai tavallaan on, sillä tämän ymmärryksen myötä voin luopua siitä eksistentiaalisesta kivusta, siitä, että en kuulu tänne vaan merelle, taivaalle, metsälle ja maailmankaikkeuden reunoille. Minä kuulun elämälle ja moni muu ei. Ja se on ok, ei enää erillisyyttä luova kokemus.
Triggeri on aina kutsu. Virtaavuus on totuus. Vastustus on pelkoa. Näillä pääsee jo pitkälle matkaan.
Enää meitä ei vie eteenpäin ulkoinen suvereenius, sen tavoitteleminen kun on näyttää olevan suurelta osin meidän rakentaman maailman menestyksen mittari. Todellinen menestys on sisäänrakennettua ja meidän tehtävä on valjastaa se. Voimaantuneella tavalla riippumaton on sellainen, joka nojaa totuuteen ja ei ole sidottu ulkoisiin mielipiteisiin. Hän on itsevarmasti omavarainen ja tietää, mitä haluaa.
Suvereeni sydän.
