Se, miten määrittelet todellisuuden, vaikuttaa tapaasi olla olemassa
Keskustelu, jossa jokainen puheenvuoro pyrkii ymmärrykseen, ei oman mielipiteen esiintuomiseen, sen perusteluun tai pyrkimykseen vaikuttaa toisen mielipiteeseen, on melkein rakasteluun verrattavissa olevaa syvää vuorovaikutusta. Kaunista ja lempeää. Koska olet voinut viimeksi sanoa, että erimielisyyksistä keskusteleminen on kaunista ja lempeää?
Voitko sanoa, että olet niin varma omasta itsestäsi ja olemisestasi, että toisen eriävä mielipide ei aiheuta tarvetta puolustautua tai puuttua toisen ajatuksiin? Että voit antaa sen olla. Silloin pystyt varmaan myös sanomaan itsellesi hetkenä minä hyvänsä ”ei hätää” ja tarkoittaen sitä täysin.
Jokaisen kokemus on ainutlaatuinen, ja jokainen katselee maailmaa omasta kulmastaan. Mikä on se todellisuus, universaali totuus jota ei ole maustettu kenenkään näkökulmalla? Samalla kun hyväksyn, ettei kukaan meistä tule näkemään sitä todellisuutta jonka toinen näkee, hyväksyn, että on jotain jota kukaan meistä ei tule näkemään. Pyrkivätkö päivittäiset harjoitukset, rukoukset ja meditaatio ymmärtämään universaalia totuutta, vai hyväksymään sitä ettei se ole saavutettavissa?
Metsä on pysyvyys, viisaus ja järjestys
Ja niin minä palaan taas metsään ja luontoon. Jossain vaihtuvien ajatusteni ja tunteideni takana on oma totuuteni, hiljainen ääni joka kertoo minulle todellisesta minästä. Jossain on todellisuus, joka on vapaa kulttuurillisista tavoista, sosiaalisista normeista ja muusta sellaisesta todellisuudesta, joka on yhtä häilyvää ja vaihtuvaista kuin omat tunnetilani. Se on metsä. Se on pysyvyys, viisaus ja järjestys.
Katson puuta, katson varista, katson sientä ja matoa. Katson, ja opin vastauksen henkilökohtaisiin ongelmiini, ristiriitoihini mihin törmäät kun yritän sopia yhteiskuntaan, kulttuuriin ja omiin sosiaalisiin ympyröihini. Minua ei rakennettu sinne, minut rakennettiin seisomaan puun kanssa ja ymmärtämään sienien kieltä. Puu ei mieti, miltä sen kuuluisi näyttää, varis ei mieti miltä sen kuuluisi kuulostaa ja tärkeimmät tarpeet ja asiat ovat lopulta hyvin yksinkertaisia. En saisi koskaan jättää käyttämättä mahdollisuutta mennä metsään.
Metsässä eivät erimielisyydet ole kauniita ja lempeitä. Ne ovat usein kitumista ja kuolemaa. Oma tila, ravinto ja elämä vaatii jatkuvaa työtä, ja myös kamppailua. Mitä minä siitä opin?
Tavan, jolla haluan katsoa todellisuutta. Tavan, miten haluan kuvitella sen todellisuuden johon kukaan meistä ei pääse käsiksi. Ihmisyys on kiehtovaa, se on kummallinen osa tällä planeetalla. Jatkuvaa työtä sukupolvia jatkuneen erillisyyden kokemuksen kuromiseksi umpeen, kokemuksen, jossa ihminen ja luonto ovat erillisiä ja niiden vuorovaikutus satunnaista ja valinnanvaraista. Samalla jatkuvaa työtä ihmisten luoman yhteiskunnan parissa, ihmisten kummallisissa ympyröissä pyörimistä. Pyrkimyksiä kehittyä ja kasvaa, löytää oma paikkansa, yrityksiä viettää enemmän aikaa omaa sisäistä ääntään kuunnellen. Etsiä mahdollisuuksia hakea hyvää elämää, hyvää ravintoa, hyviä ihmissuhteita.
Sisäinen tila kuin variksella
Onko se kauneus ja lempeys, joka nousee ymmärrykseen tähtäävästä keskustelusta, se on se sama rauha kuin metsässä? Kuin ihmisessä joka kuulee omaa luontoaan? Järjestys ja hyväksyntä? Kokemus siitä, että kaikki on jo paikoillaan. Mitään ei tarvitse muuttaa, minun tehtäväni ei ole muuttaa mitään. Minun tehtäväni on pitää oma paikkani ja oma tilani, ja olla tietoinen siitä. Ajattele, sisäinen tila joka saattaa olla sama kuin variksella. Ei hätää.
Hiljainen totuuden ääni sisälläni, turvan kokemus sisälläni, luonnon järjestys ja rytmi. Varis, joka on. Universaali totuus, syvä vuorovaikutus. Ne ovat kaikki sama asia.
