Rakkauskirje korona-aikaan

Rakas sitkeä kanssakulkija,

Ymmärrän, että et enää jaksaisi tätä. Alkaa ottaa päähän, väsyttää, ärsyttää. Et ole yksin.

Samanlaisena toistuvat päivät, vapauden ja valinnanmahdollisuuksien kaventuminen saa olon tuntumaan epämääräisen kaksiulotteiselta. Uuden, jatkuvasti muuttuvan arjen opettelu uuvuttaa. Huolet ja murheet – varsinkin ne, joita emme päästä pintaan – kaihertavat.

Sähköiseksi muuttunut sosiaalisuus saa olon tuntumaan yhtä aikaa turvonneelta ja nälkäiseltä. Uutisissa toistuvat dramaattiset sanat ja lauseet muuttuvat elämää kuormittavaksi, turruttavaksi taustahälyksi. Kauppareissut jännitysnäytelmiksi.

Väsymme siihen, että itsestäänselvyydet eivät ole enää itsestäänselvyyksiä. Uskaltaako tässä nyt edes hengittää? Onko tässä nyt varmasti riittävä turvaväli?

Menetämme asioita: vapauksia, valinnanmahdollisuuksia, töitä, rahaa, rakenteita ja ennakoitavuutta.

Mielemme ponnistelee muodostaessaan yhä uusia ja uusia kuvia muuttuvasta tilanteesta. Kuin katsoisimme kaleidoskooppia, jota kääntävä käsi ei pysähdy hetkeksikään. Juuri kun sirpaleet ovat asettumassa, ne heilahtavat jälleen uuteen asentoon ja meidän on yritettävä tarkentaa katseemme uudestaan.

Uuvumme, vaikka emme tekisi mitään. Luihin ja ytimiin asti hiipii epämääräinen väsymys, jota on vaikea tunnistaa ja jota on vaikea karkottaa. Emme salli lepoa, koska juuri meillähän on vielä voimia. Niitä on oltava. Onhan niitä vielä?

Torjumme tietoisuudestamme asioita. Sitä, että emme tiedä kuinka kauan tämä tilanne oikeasti kestää. Emme tiedä mitä tämän jälkeen tapahtuu. Sitä, että meille tai omaisillemme voi käydä kuinka vain. Tunnemme surua, mutta emme uskalla antaa sen tulla pintaan. Tunteet ylipäätään ovat kuin kohti singahtelevia palloja: kun yhdestä ehtii juuri saada kopin, iskee seuraava jo päin ohimoa.

Toivomme salaa, että tulisi joku tai jokin, joka pelastaisi maailman ja meidät. Vaikka olemme ehkä jo pitkäänkin toivoneet, että maailmamme muuttuisi, emme haluaisi ottaa muutosta tässä paketissa. Emme halua takaisinkaan, mutta emme kiitos vain tätäkään!

Kipuilemme hahmottaaksemme uuden, omassa hallinnassamme olevan kokonaisuuden vain huomataksemme sen olevan mahdotonta. Mieli koittaa haparoida kohti tulevaa onnistumatta muodostamaan riittävää rakennetta, johon kiinnittyä. Onko tulevaisuus kenties tuollainen, vaiko tällainen: sellaista kuvaa, johon katseen voisi tarkentaa, ei pysty ehkä vielä pitkään aikaan muodostamaan.

Koitamme pysyä vahvoina joko itsemme tai läheistemme tähden. Työläännymme positiivisuuteen – sekä omaamme että toisten. Soittelemme toisillemme, mutta unohdamme kesken lauseen mitä meidän piti sanoa. Keskittymiskykymme ja pinnamme lyhenevät. Aloitamme askareita, joista hyppäämme toiseen, tulemme keskeytetyksi, unohdamme mitä piti olla tekemässä ja aloitamme sitten jotain aivan muuta. Päivän päätteeksi tekemisemme ovat mielessämme edelleen ihan yhtä levällään kuin ne kuuluisat eväät.

Kaiken tämän keskellä elämme, seuraamme miten kevät tekee tuloaan ja opettelemme luopumista. Autamme missä voimme ja pyydämme apua. Käsitämme vähitellen illuusioidemme laajuuden. Hahmotamme pikkuhiljaa tyhjyyden, joka paljastuu.

Tätä tuntematonta maastoa me alamme tunnustella, piirtää siitä karttaa, tehdä reittisuunnitelmia. Askelemme ovat haparoivia, viivat paperilla hentoja, ajatukset vielä hahmottomia. Silti ne ovat siellä. Meidän ei tarvitse tietää enempää. Voimme vain luottaa, että ne ovat siellä. Yhtäkkiä ymmärrämme, että todellinen tehtävämme onkin tietää vähemmän ja luottaa enemmän.

Vähä vähältä sydämemme aukeaa uudella tavalla. Kohtaamme kaiken, otamme vastaan rakkaudella väsymyksemme, turhautumisemme, epätietoisuutemme. Suostumme itsemme äärelle. Emme vähättele kokemustamme tai lakaise sitä maton alle. Puhumme itsellemme lempeästi. Muistamme miten paljosta olemme selvinneet. Lakkaamme vaatimasta itseltämme jatkuvasti lisää. Avaamme itsestämme jotain uutta toisillekin. Uskallamme tarvita. Uskallamme olla läsnä. Oikeasti.

Uskallamme levätä väsymystämme pois. Suremme. Annamme itsemme olla rauhassa. Olla sellaisina kuin olemme. Hengitämme sisään ja ulos. Päästämme irti kaikesta muusta paitsi tästä hetkestä. Tämä hetki juuri nyt, juuri tässä. Se on kaikki mitä meillä on. Ja se riittää.

 

Rakas ihana sinä,

me selviämme kyllä!

 

Kiitos ihana lukija, että annoit aikaasi tälle tekstille. Olet lämpimästi tervetullut jättämään palautetta tai vuorovaikuttamaan kanssani Instagramiin @yhteydenvoima. 

 

 

 

Lisää kirjoittajalta Yhteyden voima

Elämä – anna minun antautua sinulle

Otsikko on kaikessa yksinkertaisuudessaan se mitä nykyään omassa hiljaisessa hetkessäni pyydän päivittäin....
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.