Rakasta itsesi kokonaiseksi

Omien varjojen kohtaaminen on hetkissä musertavaa, joskus hyvin tuskallista. Mutta kun suostuu näkemään ja tunnustamaan nämä varjot osaksi itseään, vapautuu. Ne eivät häviä, mutta ne menettävät voimansa olla ohjaksissa elämässämme. Kun varjot tulevat valoon, tarkoittaa se yhtä kuin että tiedostamme ne kieltämisen sijaan. Enää ne eivät vaikuta valintoihimme ja reaktioihimme tiedostamattomalla, alitajuisella tasolla ja se on juuri oikea suuntaus, sillä tiedostamattomat varjot tekevät elämästämme taistelua.

Tiedän, kuinka kirvelevää on löytää itsestään näitä eri puolia, jotka eivät ole kauniita. Joista puhutaan, kirjoitetaan kirjoja ja artikkeleita monesti hyvin tuomitsevaankin sävyyn.

Iso kysymys kuuluukin; onko meillä tilaa tulla esiin näiden puoliemme kanssa lähipiirissämme, entä yhteiskuntatasolla? Saammeko kivityksen vai hyväksyvää myötätuntoa?

Esiintuleminen vaatii rohkeutta. Se vaatii häpeän äänen voittamista. Se on hyvin haavoittuvaista, sillä kun on tuossa tunnustamisen tilassa, sitä pelkää että tulee hylätyksi.

Siksi piilotamme itsestämme osia.

Kerron käytännön esimerkin suoraan omasta elämästäni.

Vuosikausia kotiäitinä ihmettelin jatkuvaa pintaan hiipivää ahdistusta ja jatkuvaa uupumista. Kuin olisi kävellyt reunalla ja sitä koitti harhauttaa itseään mitä moninaisimmilla keinoilla. Oli jaksettava ja puskettava eteen päin. Oltava hyvä äiti, hyvä vaimo, hyvä ystävä, ja vaikka mitä. Sitten kahdeksan vuoden jälkeen lähdin takaisin työelämään. Huomasin nopeasti saman kaavan. Ahdistus ja uupumus kurkki kokoajan olkapäillä ja tein kaikkeni, niin kuin olin tehnyt jo vuosia, että pysyisin keskiössäni, palaisin aina takaisin kehooni ja läsnäolon tilaan, ennen kuin jatkaisin eteen päin. Kuitenkin työn luonne oli sellainen, jossa paineistus oli kova. Satuin työllistymään yritykseen hyvin kiireiseen vaiheeseen ja se ruokki sisäistä ympyrääni. Varmaankin tarkoituksellisesti, jotta vihdoin tiedostaisin tämän kaavan. Näin elämä toimii.

Muutamia kuukausia menneitä kokemuksiani reflektoidessani, tunnistin syyksi tähän kaikkeen marttyyrin piirteet. Uhrautuvuus, ylisuorittaminen ja hyväksynnän hakeminen muiden palvelemisen kautta. Avusta kieltäytyminen ja ajatus, että hoidan kaiken kuitenkin itse paremmin.

Nämä kaikki kumpuavat heikosta itsearvostuksesta ja on kytköksessä myös läheisriippuvuuteen. On järisyttävää ymmärtää itsestään tällaista. Haluaisin painua maan alle ja pysyä siellä. Yhtäkkiä koko menneen elämäni valinnat tulivat aivan toisenlaiseen valoon.

Tuo ymmärryksen hetki on musertava. Se saa kyseenalaistamaan aivan kaiken.

Hetken aikaa sitä makaa aivan pohjalla. Siellä pimeän kuilun syvimmässä pimeydessä, jossa kukaan ei kuule. Polttava häpeä, viiltävä huonommuuden ja viallisuuden tunne, pohjaton yksinäisyys… Kuin olisi ruma hirviö, joista kaikkien olisi syytä pysyä loitolla. Ja usein näin teemmekin, eristäydymme. Tämän tunnistan itsestäni hyvin. Mutta voimme valita toisin. Astuakin esiin. Tulla näkyväksi itselle ja muille. Se on parantavaa ja silloin muutos voi tapahtua.

Pian jotain vapautuu. Ääneen tunnustaminen, itkeminen, myötätunnon sanat… Pienen lapsen halaus. Kevät auringon säde ja kupillinen kahvia.

Tulee ajatus, että kyllä tämä tästä.

Ehkä nyt, kun tunnistan itsessäni nämä ”rumat” ja itseä ja toisia vahingoittavat piirteet – tulen niistä tietoiseksi – osaan tehdä toisenlaisia valintoja. En enää mene samoihin ansoihin. Ja toisaalta, voin olla myötätuntoisempi itseäni kohtaan, vaikka samoihin ansoihin astuisinkin. Olla lohduttava ääni, joka sanoo, että ei se mitään, ensi kerralla paremmin. Että saat oppia ja opetella. Ja saat anteeksi. Voin hoivata itseäni, huolehtia, rakastaa. Ja se jos mikä kohentaa itsearvostusta.

Kun egomme tulee valoon, kun tuomme sen valoon, on meidän harjoiteltava itsemyötätuntoa.

Itsemyötätunnon ääni sanoo, että vaikka olet keskeneräinen, vaikka sinussa on näitä helposti tuomittavia piirteitä, olet silti arvokas. Ja kiitos, että uskallat katsoa näitä puoliasi. Tunnustaa ne ja tuoda ne valoon.

Ja ehkä näistä asioista tulee vähemmän tuomittavia ympäristössämme, kun otamme itsestämme vastuun ja edes yritämme muuttaa kaavojamme. Minä olen valinnut tämän tien.

Haluan tuoda tässä yhteydessä esiin lokeroimisen vaarat. Olen kirjoittanut jo aikaisemmin monta kertaa siitä, miten ihmismielemme haluaa lajitella ja käsitteistää erilaisia inhimillisisä ominaisuuksia ja ilmiöitä, mutta mikään ei ole niin mustavalkoista. Lokeroiminen lähtee tuomitsemisen tilasta, kun meidän pitäisi ottaa ennemmin se suunta, että lähestymme sekä itseämme että toisia myötätunnon tilasta. Myötätunto tosin vaatii turvaa, suvaitsevaisuutta ja jonkinlaista ymmärrystä siitä, että olemme kaikki lopulta samalla viivalla. Että emme ole toinen toista parempia tai huonompia, mutta eron tekee se, pyrimmekö edes ottamaan vastuun omista varjoistamme, jotka valitettavasti tuhoavat meitä itseämme, ympäristöämme ja koko ihmiskuntaa. Kuulostaa aika paatokselliselta, mutta niin se on, että kaikki lähtee yhdestä.

Muistetaan myös, että teemme jokainen parhaamme.

Puhun näistä aiheista lisää vlogissani, löydät sen täältä. Jos sisältö resonoi, tulethan tilaajaksi <3

Samankaltaisia ​​artikkeleita

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.