Positiivinen ajattelu ei sovi laastariksi

Pään läpi kiitää noin 60 000 ajatusta joka päivä. Suurin osa näistä ajatuksista on täsmälleen samoja kuin eilen ja suurinta osaa ajattelemme myös huomenna. Ajatukset kulkevat tottuneita ratojaan ja syvälle uurtuneita uriaan, jotka ovat syntyneet uskollisen toistamisen kautta.

Ajatuksen totuusarvo onkin sen muodostaman uran syvyydessä, ei varsinaisesti ulkopuolisen maailman ”tosiasioissa”. Kun olemme kiinnittäneet huomiota tarpeeksi usein johonkin asiaan ja ajatelleet sitä tarpeeksi monta kertaa, sitä vastaava neuroniverkko aivoissamme on vahvistunut niin lujaksi, että ajatuksesta on muodostunut uskomus. Tätä asiaa pidämme totena, faktana.

Kuva aivoista, jonka päällä vihreää koodia

Elämän alussahan meillä ei ollut mitään käsityksiä asioista. Aloimme saada ympärillämme olevasta maailmasta kaikenlaisia ärsykkeitä, joista toiset toistuivat ja toiset eivät. Näin muodostui käsitys siitä, millainen tämä maailma on ja millaisia ovat sen asukkaat, mukaan lukien minä itse. Ne asiat, jotka meidän ulottuvillamme ovat toistuneet ja saaneet huomiomme yhä uudestaan, muodostavat nyt sen, minkä koemme faktoina. Tästä näkökulmasta voimme ymmärtää, kuinka ainutlaatuisessa maailmassa jokainen meistä elää.

Koska kaikki ajatukset ovat alun perinkin toiston kautta opittuja käsityksiä, voimme myös oppia niistä pois. Ei niin, että kieltäydymme ajattelemasta jotain (älä ajattele sinistä kissaa), vaan niin, että keskitymme johonkin toiseen ajatukseen. Kun mieleen tulee asia, jota emme halua ajatella, vaihdamme sen toiseen ajatukseen, yhä uudelleen ja uudelleen. Näin vanhan ajatuksen ura pikkuhiljaa haalistuu ja uusi reitti vahvistuu. Huomion keskittäminen itseä eteenpäin vieviin ajatuksiin antaa uusia näkökulmia ja voimaa toimia toisin.

Päässämme pyörii nimittäin paljon turhia uskomuksia, jotka estävät meitä elämästä täyttä elämää.  Saatamme esimerkiksi olla hyvin vaativia itseämme kohtaan, vaatia täydellisyyttä ja solvata itsemme maanrakoon tehdessämme jonkin pienen virheen. Itse oikein säikähdin, kun meditaatioretriitillä hiljennyin niin, että aloin todella kuulla omia ajatuksiani. Siihen asti olin pitänyt itseäni melko lailla hyvänä ihmisenä, mutta kun kuulin oman päänsisäisen kielenkäyttöni, mielessäni tuntui lähinnä asuvan joku tulikivenkatkuinen sarvipää. Vau.

Rantahiekkaan piirretty labyrintti ja sitä pitkin kulkeva ihminen

Kuinkahan moni noista päivän 60 000 ajatuksesta saavuttaa tietoisuutemme? Mitähän kaikkea sellaista siellä toistuukaan tunnista tai päivästä toiseen, joka ei sielua hivele eikä varmasti innosta kohtaamaan maailmaa hymyssäsuin?

Tämä onkin yksi hiljaisen läsnäolomeditaation hyödyistä. Kun viimein todella kuulen omat ajatukseni, voin auttaa niitä ottamaan parempia uria.

Onko ajatusten tietoinen muuttaminen silti aina hyvästä?

Neuropsykologisesta perspektiivistä uuden ajatuksen ohjaaminen vanhan ajatuksen tilalle vaikuttaa oikein pätevältä. Sitkeän harjoittelun tuloksena alan nähdä asioita toisella tapaa ja koko maailman uudessa valossa. Uskon, että tämä tekniikka pätee hyvin sellaisiin ajatusmalleihin, jotka tiedostamme selkeästi.

Monet uskomukset ovat kuitenkin syntyneet jo niin varhain, ettei meillä ole mitään muistikuvia niiden lähteestä. Ne ilmenevät epämääräisinä tunnekokonaisuuksina kehossa selkeiden ajatusmallien sijaan. Saattaakin olla, että ongelmat vain syvenevät, jos alan lataamaan positiivista ajattelua tällaisten tunnekokemusten päälle.

Se myös antaisi minulle viestin, että tunteeni eivät ole hyväksyttyjä: minä en kelpaa sellaisena kuin olen.

Selkänsä kääntänyt nainen auringossa

Kun ajattelen, että minä en pysty, se on minun aito kokemukseni. Auttaako minua siinä tilanteessa hokea, että kyllä pystyn, minä pystyn? Auttaako minua kuunnella affirmaationauhaa, joka vakuuttaa minulle, että pystyn mihin vain, olen vahva, olen rohkea, jos minusta tuntuu, että minulla ei ole voimaa?

Joissakin tilanteissa vakuuttelut ja uusien ajatusten ohjelmoinnit auttavat eteenpäin, varsinkin, jos kyse ei ole mistään kovin syvään juurtuneista uskomuksista tai esimerkiksi traumoista. Joskus nämä kuitenkin saavat olon vain huonommaksi, kun uutta asennetta ei pysty ollenkaan tunnetasolla tavoittamaan. Silloin minun onkin parempi kääntyä sisäänpäin kuulemaan itseäni, omia tunteitani ja ajatuksiani.

Ikävän tunteen noustua pintaan minun on aika istuutua alas itseni kanssa ja kysyä itseltäni, miten menee. On aika antaa tunteen tuntua ja kysyä, miltä se tuntuu. Mistä se on tullut?

On aika ottaa yhteys sisäiseen lapseen.

Sisäinen lapsi tarkoittaa meissä asuvaa viatonta, tuntevaa, uteliasta, maailmaa avoimin mielin tutkailevaa energiaa, joka arjessa yleensä piiloutuu aikuisrooliemme varjoon. Koen, että sisäisesti olemme edelleen se sama lapsi, joka silloin joskus olimme – sen päälle on vain opittu näitä lukemattomia käyttäytymismalleja, rooleja ja asemia, jotka ovat häivyttäneet tämän olemuksen enemmän tai vähemmän kokemuspiiristämme.

Muun muassa tunteiden ilmaisu voi yhteisöissämme ja yhteiskunnassamme olla hyvin rajoitettua. Meidät ehdollistetaan jo hyvin nuorena pois avoimesta tuntemisesta, kunnes opimme, että tunteminen ei ole sallittua. Lopulta emme itsekään hyväksy tunteitamme ja patoamme niitä sisällemme. Saatamme kokonaan kieltää niiden olemassaolon ja ehkä jopa kylmettyä niin, ettemme tunne niitä lainkaan. Se ei tarkoita, etteikö ne olisi olemassa. Tunteiden patoaminen kehoon aiheuttaa monenlaisia henkisiä ja fyysisiä ongelmia.

Valkoisia kukkia jään sisässä

Jos se ei siis olekaan vain mielensisäistä negatiivista puhetta, joka sisälläni sanoo, että minä en pysty siihen, vaan se olenkin minä, joka en lapsena saanut tukea ja kannustusta enkä näin oppinut uskomaan itseeni? Periaatteessa kyse on samasta asiasta – sisäinen lapsihan puhuu minulle juuri ajatusteni ja tunteitteni välityksellä. On kuitenkin aivan eri asia suhtautua negatiivisiin ajatuksiin riesana, josta on päästävä mahdollisimman pian eroon korvaamalla ne positiivisella ajattelulla, kuin nähdä ajatukset lapsena, joka kaipaa kipeästi huomiotani. Kun kohtaan tämän lapsen, saan parhaassa tapauksessa selville ne vajaaksi jääneet tarpeet uskomuksien taustalla.

Usein jo pelkästään sisäisen lapsen huomaaminen ja kuuleminen auttaa parantamaan haavat ja saa ikävät uskomukset hälvenemään.

Negatiivisesta ajatusmallista voi harjoitella pois ja oppia ajattelemaan uudella tavalla, kunhan mallin ensin tiedostaa. Sisäisen lapsen kohtaaminen menee syvemmälle: kohtaan sen osan itseäni, joka ei saanut tarpeitaan täytetyksi, ja annan itselleni nyt sen, mitä olisin silloin tarvinnut. Näen sen lapsen, joka ei tullut nähdyksi. Oikeutan hänen tunteensa ja hänen ymmärryksensä maailmasta.

Minä näen, että sinä pelkäät. Minä tiedän, että tämä on sinun ensimmäinen askeleesi. Minä ymmärrän, että sinä haluat onnistua, sinä haluat tehdä minusta ylpeän. Minä huomaan, että sinua jännittää, pysytkö pystyssä. Ei se mitään. Saa jännittää. Saa yrittää. Sinä olet tärkeä ja arvokas joka tapauksessa. Minä olen tässä ja rakastan sinua ihan joka hetki. Sinä olet suloinen, ihana ja tarpeeksi taitava juuri noin. Sinulla on kaikki maailman aika harjoitella. Sinä saat ottaa askeleesi, kun olet valmis. Minä rakastan sinua.

Lapsena tiedämme olevamme rakastettavia ja kaiken rakkauden arvoisia. Aikuiset ympärillämme ovat kuitenkin oppineet pitämään tunteensa piilossa, joten emme ehkä saa tarpeeksi vahvistusta tälle uskomukselle ja pikkuhiljaa se alkaa haalistua. Saatamme saada ulkopuoleltamme jopa toisenlaista ärsykettä ja alamme uskoa, ettei meitä voi rakastaa. Nämä uskomukset tulevat juuri ihmisiltä, jotka eivät osaa rakastaa itseään. Opimme heidän mallistaan.

Äiti nyrpistää naamaa karttaa osoittavalle iloiselle lapselle

Lasten maailmassa asioilla on erilaiset mittasuhteet kuin aikuisten maailmassa. Lapsi tulee vähätellyksi, sillä aikuinen ei ymmärrä, kuinka suurelta jokin asia lapsesta tuntuu. Lapsen maailma jää arkisen tohinan jalkoihin, eikä hän saa aikuisen jakamatonta huomiota niin paljon kuin sitä kaipaisi. Lapsi menettää uskon omaan arvoonsa.

Nyt minun onkin annettava kaikki tämä huomio ja rakkaus itse itselleni. Loppuviimein kaipaamme kaikkein eniten sitä, että itse muistaisimme oman tärkeytemme, arvomme ja rakastettavuutemme. Kun minun aidot ajatukseni ja aidot tunteeni tulevat nähdyksi ja kuulluksi, uskomukseni itsestäni ja maailmasta alkavat muuntua. Omat rakastavat sanat ovat kaikkein parasta lääkettä, jota voi itselleen antaa.

Jos nyt annamme itsellemme sen rakkauden, jota meille ei lapsena vahvistettu, sydämemme kyllä muistaa totuuden, jonka olemme tienneet syntyessämme tänne. Kun kohtaamme rohkeasti ikävätkin ajatukset ja tunteet ja sallimme ne, huomaamme niiden olevan niitä kohtia itsessämme, jotka kaipaavat rakastavaa huomiotamme. Annan surun tulla. Hyväksyn vihani. Juttelen kateuteni kanssa. Otan pelkoni syliin.

Annan sisäisen lapseni purkaa minulle tunteensa. Olen läsnä ja kuuntelen, hyväksyn jokaisen sanan. Ymmärrän. Näen. Kuulen. Otan syliin ja halaan. Pieni tuntee itsensä tärkeäksi, rakastetuksi ja hyväksytyksi. Pian hymy nousee jo huulille.

Nainen lapsi sylissään horsmaniityllä

En aio enää kääntää selkääni ja liimata negatiivisten ajatusten päälle positiivisia ajatuslaastareita. Otan vastaan aidon minän sellaisena kuin tänään ilmenen. Saan kuulla kaikki salaisuuteni, ymmärtää kipuni ja tarpeeni, ja saan antaa itselleni kaiken sen kauniin, jota tarvitsen. Tunnen syvää kiitollisuutta siitä, että olen viimein läsnä itselleni. Tässä on hyvä olla, turvassa, rakkaudessa ja hyvässä huolenpidossa. Kiitos minä.

Kiitos.

Tyttö tanssii auringossa auringonkukkien kanssa

Kansikuva: Joao Silas. Muut kuvat järjestyksessä: Canva.com, Ashley Batz, Leon Biss, Zoltan Tasi, Canva.com, Liana Mikah, Rodolfo Sanch.

Lisää kirjoittajalta Ihmisnainen / Sanna Poikelus

Oletko jättänyt vanhuksesi heitteille?

Aika moni on varmasti jo tutustunut sisäisen lapsen käsitteeseen. Olet kenties jo...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.