Pimeyden lahjat

Sinä hetkenä ja niinä hetkinä, kun alkaa tiedostamaan itsensä rakastamattomuuden sisällään ja päättää vaihtaa suuntaa, voidaan puhua kahdesta täysin erilaisesta todellisuudesta. Ensimmäisessä todellisuudessa juoksemme pimeyttä karkuun ja syvä uskomuksemme on, että vain päivä, valo ja aurinko ovat jotain tavoiteltavaa ja oikeastaan selviytymisen ehtomme ja sen sijaan pimeys, varjot ja yö, pohjolan pitkät pimeät talvet, ovat jotain, mitä emme halua mielellämme kohdata. Piileehän pimeydessä monenlaisia vaaroja… Jälkimmäisessä todellisuudessa integroimme myös pimeyden tuomat lahjat ja huomaamme, että vaarojen sijaan pimeydessä piilikin vain pieni pelokas osamme, joka odotti kaikki nämä vuodet, että lähestyisimme sitä ehdottomalla rakkaudellamme ja hyväksynnällämme.

Sekä yöllä että päivällä, valoilla että varjoilla, on paikkansa. Kaikki mahtuu samaan rakkauden palettiin! Vertauskuvana käytän päivän ja yön vaihtelua sekä luonnon lainalaisuuksia. Suurin osa meistä elää tiedostamattaan ankaruuden kuivalla maaperällä. Rutikuivassa maaperässä ei kasvit kasva. Siellä ei ole ravitsevaa vettä ja aurinko paahtaa varmistaen kuivan ja paahteisen ilmaston. Tällainen ympäristö kuvaa haavoittunutta mskuliinienergiaamme (kerron tästä lisää instagram tililläni). Kun maskuliinienergia on haavoittunutta, se tukahduttaa feminiininienergian alleen. Tämän huomaamme kun katsomme ympärillemme, patriarkaalista järjestelmäämme…

Aurinko kuvaa symbolisesti maskuliinia ja vesi feminiiniä. Näen asian niin että maskuliini ja feminiini ruokkivat toisiaan. Maskuliini luo turvallista tilaa feminiinin kasvaa ja kukoistaa. Feminiini synnyttää ja maskuliini antaa sille tulen voimaa, jotta se jäisi virtaavuuteensa loikoilemaan vaan saisi kukoistaa. Keskiyön pimeys on feminiinin aikaa, jolloin hän kyspysyttelee itseään hiljaisessa kohdussaan. Hän integroi varjojaan ja saa niistä villin mutta pehmeän antautuvan voimansa. Kun uusi aurinko nousee, antaa se lämpöistä aurinkoenergiaa feminiinille puhjeta kukkaansa tuoden struktuuria maalliseselle, fyysiselle ilmentymälle.

Kun aurinko laskee, luonto hiljenee, ja kuun viileys kypsyttelee lisää tutkimatonta, ääretöntä mystisyyttä feminiinissä.

Tämän vertauskuvan kautta saamme ymmärrystä sille, että syklisyys asuu myös meissä jokaisessa ja kunnioittamalla sekä löytämällä arvon jokaisesta syklin vaiheesta, auttaa meitä tulemaan yhteyteen luonnollisen, alkuperäisen itsemme kanssa.

Integroimme valon ja varjon itsessämme. Emme juokse varjoja karkuun vaan kohtaamme ne, omistamme ne. Näemme niiden upean kasvuun johtavan potentiaalin. Valo ja varjo meissä sulautuu synnyttäenä kauniin liiton, jossa jokaisella kokemuksellamme on oma tärkeä paikkansa.

Tämä on itsensä rakastamisen tie ja todellisuus. Että tulee kokonaiseksi. Että antaa rakkautta ja hyväksyntää jokaiselle osalleen, ilman ehtoja. Ilman lajittelua hyvään ja huonoon. Kutsukaamme vihdoin häväistyt osamme valoon!

Voimme luottaa, että aurinko nousee aina. Jokaisen pimeän yön jälkeen koittaa uusi aamu. Käymme jokainen eri pituisia syklejä läpi. Joskus yö kestää lineaarisessa ajankäsityksessämme mitattuna pidempään, kuin puoli vuorokautta ja se on ok. Se on elämän rakkaudellisuutta! Anna itsesi uppoutua omiin sykleihisi, syleile niistä jokaista.

Rakastu pimeään, sillä juuri sieltä ammennetaan uutta elämää!

Samankaltaisia ​​artikkeleita

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.