Opitko sinäkin lapsena piilottamaan tunteesi?

Kuuma hellepäivä. Seuraan rannalta omaa lastani vedessä ja siinä sivussa muita uimareita. Huomaan isän ja noin 8-vuotiaan tyttären vesileikit. Isä nostaa ja heittää tyttöä veteen, he kisailevat ja nauravat. Onpa ihana tyttärelleen omistautunut isä, huomaan ajattelevani. Hetken päästä näen miten leikki pysähtyy ja tunnetila muuttuu. Tytär on paikoillaan ja pää isästä pois päin kääntyneenä. Sattuiko häntä vai mitä tapahtui, mietin itsekseni. Odotan isän menevän lohduttamaan tytärtään tai vähintään kysymään mikä hänellä on, mutta sen sijaan kuulenkin nämä sanat isän suusta pilkallisena lällätyksenä: “Hehhee, alkaako Jenna (nimi muutettu) itkemään, höhhhööö Jenna alkaa itkemään!”

Tyrmistyn täysin.

Tytär nielaisee esille pyrkineen itkun ja vääntää isälleen irvistyshymyn, ja heidän leikki jatkuu.

Olen paikoillani aivan häkeltyneenä. Mitä juuri todistin? Aikuinen mies (noin 40v), lapsen isä, lällätti ivallisesti lapsensa tunteelle. Olisin tahtonut rynnätä lapsen luo ja kertoa miten hänellä on oikeus tuntea ja näyttää juuri se tunne mitä hän koki. Ja sanoa isälle pari valittua sanaa, vaikka häntä kohtaan minulla taisi eniten nousta sääli ja surku. Millaisen lapsuuden mies onkaan mahtanut kokea? Miten tuskaisaa hänellä on omien tunteidensa käsittely? Eikö hän ymmärtänyt mitä teki tyttärelleen?

Leikkaus toiseen tapahtumaan:

Kolme noin 5-6 -vuotiasta tyttöä leikkivät ja juoksentelevat kerrostalon pihalla yhdessä. Yhtäkkiä yksi heistä kaatuu ja alkaa itkemään. Kaksi muuta ryntäävät hänen luo, toinen heistä laittaa käden itkevän suun eteen ja kumpikin toistelevat hänelle tiukasti, ettei saa itkeä. Loukkaantuneen itku yltyy ja sitä kiivaammin nämä pienet ystävät koittavat saada häntä lopettamaan itkunsa. Minä olin ohikävelijä, joten en tiedä miten tilanne tuosta jatkui.

Nämä kaksi tapahtumaa ovat jääneet vahvasti mieleeni ja yhä toisinaan ne muistuvat esiin. Ne saavat minut myös pohtimaan paljon omaa lapsuuttani sekä omaa vanhemmuuttani. Vaikka ne olivat vain lyhyet hetket eikä varsinaisesti tapahtunut vakavaa toisen ihmisen satuttamista, minusta kummassakin päähenkilöä loukattiin. Hänen perustarpeensa ei tyydyttynyt. Kummassakaan tilanteessa lapsi ei saanut ilmaista sitä tunnetta, mitä hän sillä hetkellä tunsi ja koki. 

Miksi tunteet ovat niin pelottavia?

Pelko, viha, syyllisyys, häpeä, suru… Mieti hetki näitä tunteita, miltä ne tuntuvat. Tunne voi olla niin valtava, että sen esille pääseminen lamauttaa ja pelottaa. Se tahdotaan piilottaa, muuntaa toisenlaiseksi, häivyttää pois. Mieluummin ratkaistaan asia järjellä, rationaalisesti analysoiden, “sivistyneesti”. Ikään kuin tunteemme olisivat jotain epämääräisiä jopa barbaareja ilmaisuja. Ihminen, joka pelkää tunteitaan eikä pysty käsittelemään niitä, lähtee helposti järkiajatteluun ja kieltää tunnepuolensa kokonaan. Jos ne koetaan uhkana, ne pitää voida hallita kaikin keinoin.

Tai tunne halutaan turruttaa johonkin nopeaan mielihyvää tuottavaan asiaan kuten syöminen, päihteet, shoppailu, seksi, some.

Olemme lapsina oppineet selviytymään monenlaisista tilanteista, joissa emme ole saaneetkaan tuntea tunteitamme ja näyttää niitä sellaisina kuin ne olisivat meistä tahtoneet esille tulla. Tällaiset tilanteet ovat kuitenkin jättäneet meihin jäljen, tunnelukon. Sanakin kertoo sen hyvin mistä kyse, tunne on jäänyt lukkoon. 

Sillä hetkellä aikuinen ei ole kyennyt ottamaan lapsen tunnetta vastaan. Aikuisella nousee oma tunnereaktio, mitä hän ei pysty ohittamaan, vaan sen vallassa kohtaa lapsen tunteen. Ja hänen käytöksensä viestii lapselle, ettei lapsen kokemaa tunnetta ole hyvä tuoda esille siinä muodossa kuin se olisi tulossa. Aikuisen reaktio voi olla vähättelyä, paheksuntaa, mitätöintiä, välinpitämättömyyttä, uhkailua tms.

Lapsen tunteen vastaanottava henkilö ei siis ole silloin vastuullinen aikuinen, vaan aikuinen itsekin taantuu lapseksi myös ja kohtaa tilanteen omassa tunnelukossaan tai jopa oman traumansa kautta.

Parisuhde ja perhe-elämä laittavat meidän tunnelukot tositestiin. Suhteen konfliktitilanteissa vastakkain voikin olla kaksi tunnelukkojaan kolistelevaa lasta. Ja omien lasten kanssa saattaa tuntua, että pieni näkee suoraan missä tunnelukkosi sijaitsee ja koettelee sinua juuri siihen kohtaan.

Me emme ole millään tavalla vastuussa siitä, miten meitä on lapsina kohdeltu. Mutta aikuisina meidän tulisi ottaa vastuu siitä, ettemme siirrä omia traumojamme ja tunnelukkojamme lapsillemme.

Miten voisit hyväksyä jokaisen tunteesi, ne inhottavatkin?

Me tarvitsemme kaikkia tunteitamme. Tunteet kuuluvat ihmiselle. Ilman tunteita emme kykenisi juuri mihinkään. Tarvitset tunteesi saadaksesi mitä tahansa aikaan, päästäksesi eteenpäin.

Eikä ole positiivisia tai negatiivisia tunteita, on tunteita ja ne kaikki ovat tärkeitä meille.

Omiin tunnelukkoihinsa kannattaa tutustua, netistä löytyy tunnelukkotesti ja Kimmo Takanen on kirjoittanut useita kirjoja tunnelukkojen availuista. Tein itse tuon testin ekaa kertaa joitain vuosia sitten ja kyllä pamahti aikamoinen rivi vahvoja lukkoja ihmeteltäväksi. Se oli jonkinlainen herätys myös, että tahdonko kantaa sitä kaikkea mukanani. Sen jälkeen olen kehittänyt itsetuntemustani monin tavoin ja kun viimeksi tein testin pari vuotta sitten, oli lukkojen määrä tippunut huomattavasti. Innostuin myös opiskelemaan pariakin eri terapiamuotoa auttaakseni muita tunteiden ymmärtämisessä ja käsittelyssä.

Tunteet, joita et voi kokea ja ymmärtää, voivat jäädä kehoosi tukoksina ja jännityksinä. Näistä voi kehittyä erilaisia fyysisiä oireita ja kipuja, lopulta sairauksiakin.

Seuraavan kerran hankalan tunteen puskiessa yllesi, voisitko kenties:


Pysähtyä.

Antaa tunteen tulla ja olla kehossasi.

Antaa itsellesi luvan purkaa tunnetta ulos, oli se pelkoa, surua, kiukkua, häpeää, mitä vain.

Havainnoida mitä ajatuksia sinulle nousee, miten tunne ehkä muuttuu.

Tunnistaa onko ajatukset ja tuntemukset samoja kuin joskus ennenkin.

Pohtia milloin tunsit niitä ensi kertaa.

Antaa hyväksynnän kaikelle mitä sillä hetkellä tunnet ja ajattelet.

 

Kuuntele itseäsi avoimesti ja lempeästi. Huomioi tunteesi, ne ovat kaikki oikeita ja tärkeitä. Ne pitävät meidät elämässä kiinni. Hankalien tunteiden käsittelyyn voit tarvita myös ulkopuolista apua.

<3 Taru

Lisää kirjoittajalta Omalla polulla

Opitko sinäkin lapsena piilottamaan tunteesi?

Kuuma hellepäivä. Seuraan rannalta omaa lastani vedessä ja siinä sivussa muita uimareita....
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.