Onko pakko aina nauraa?

 

Humoristisuus on aivan ihana asia, piirre ihmisessä. Se rikkoo jäätä, helpottaa kanssakäymistä, tuo iloa, keventää. Sen avulla voi selvitä jännittävistä tilanteista, se auttaa tutustumaan toisiin ihmisiin. Se antaa tunteen siitä, että kaikki on hyvin ja että ei tämä kaikki nyt niin hirveen vakavaa olekaan. Tätähän huumori parhaimmillaan on.

Itse olen hyvinkin humoristinen tyyppi, ja olen huomannut huumorin auttaneen miljoonissa eri tilanteissa vakavista vähemmän vakaviin. Kotona hekottelemme kaikelle ihan hassulle, ja ulkopuolinen voisi katsoa välillä hieman pitkään meidän juttuja. Tämä kuulostaa ehkä tutulta monen muunkin kohdalla. Ihanaa!

Asiassa on kuitenkin toinenkin puoli, joka on ainakin minut itseni saanut monta kertaa ärsyyntymään. Tämänkin voi vetää överiksi.

 

 

Vakioajatuksena tuntuu välillä olevan se, että pitää osata nauraa itselleen. Tämä lähestulkoon mantran kaltaiseksi muokkaantunut lausahdus on hyvin kaksipiippuinen, kun sitä alkaa tarkemmin miettimään. Itseasiassa aika ärsyttäväkin. Onko oikeasti pakko osata nauraa itselleen? Joka asiassako? Miksi? Missä menee raja?

Onko se oikeasti aina hyvä asia? Vai meneekö se enemmän siihen, että saadaan pidettyä lähipiirin fiilikset mukavina? Ettei hanki itselleen tiukkapipon mainetta tai vaikuta leuhkalta tai tympeältä? Onko se empaatikon tapa tasoittaa ympäristön energiat, ettei kukaan vaan suutu, loukkaannu tai koe oloaan epämukavaksi?

 

Tunnistan itsessäni hyvin paljon tätä. Lapsesta asti olen omaksunut ajatuksen, jonka mukaan kaikki pitäisi osata vetää leikiksi, koska sillä tavalla selviää vaikeistakin tilanteista. Jos joku haukkuu, ota se leikin kannalta. Jos joku on surullinen, kerro jotain hauskaa niin se ilahtuu. Tästä voi helposti tulla tapa, jolla tulee kevyesti ja mukavasti kuitattua asia kuin asia, sen kummemmin sitä edes ajattelematta. Ja jos ajatellaan, että joka kerralla taputtelee ikävät kokemukset huumorin alle ja estää itseltään sen negatiivisen tunteen, joka tämänlaisista asioista seuraa, ei koskaan pääse tutuksi tämän tunteen kanssa.

Pahimmassa tapauksessa juuri tämänkaltainen tunne muuttuu taustalla eläväksi “suureksi tuntemattomaksi”, aiheettoman isoksi möröksi, jota on aina vain vaikeampi kohdata. Elämä muuttuu aikuistumisen myötä kovemmaksi, ja esimerkiksi haukkumiset tai muut negatiiviset asiat elämässä ei välttämättä enää pysy sillä tasolla, millä ne lapsuudessa oli.

On ihan mittaamattoman arvokas taito osata ottaa negatiiviset tunteet käsien väliin, katsoa niitä silmiin ja todeta että se ei ole sua kovempi. Osata ja uskaltaa sanoa pelleilijöille, että hei nyt ei tunnu hyvältä. Et loukkaa sillä ketään, kun pidät puoliasi. Jos joku ottaisikin nokkiinsa, se olisi hänen omalla vastuullaan.

Toiselta kantilta katsottuna taas kanssaihmiset huomaavat, että sulle ei saakaan sanoa ihan mitä tahansa, sua ei saakaan kohdella miten tahansa. Huumori auttaa, mutta se ei tarkoita sitä, että kaikessa pitää pelleillä. Kaikki asiat, tilanteet ja kaikki ihmiset ei vain ole sellaisia, ja vaikka huumorityyppi olisikin, on kuitenkin aina kunnioitettava sitä asiaa, että kaikkia ei aina kaikki naurata. Se pitää oppia hyväksymään ilman, että toinen joutuu tuntemaan olevansa ilonpilaaja.

On erittäin tärkeää oppia tunnistamaan tilanteet, joissa huumoria ei sovi heitellä. Aina on edettävä sen ehdoilla, johon leikinlasku kohdistuu; jos tämä ihminen ei itse jatka hekottelua, ei sitä pidä muidenkaan jatkaa.

 

 

Itse elin aikalailla tasan kymmenen vuotta sitten elämäni vaikeinta aikaa. Olin raskaana ja minulta oli juuri kuukautta aiemmin leikattu rintasyöpä. Odottelin vauvan syntymää ja sitäkautta sytostaattihoitojen aloittamista. Vasen rintani oli poistettu kokonaan ja käytin rintaproteesia. Proteesin kanssa eläminen oli verrattain hankalaa ja etenkin kun siinä mukana keikkui vauvavatsa, voi kuvitella että tilanteita tuli, välillä hyvin koomisiakin sellaisia. Usein mulla itselläni meni pokka näissä tilanteissa, ja huomasin että se kevensi tunnelmaa myös ympärillä olevien kesken. Huumori oli yksi selviämiskeinoistani, se auttoi paljon, mutta sillä oli myös hankalampikin puolensa.

Tunteeni heiluivat laidasta laitaan, ja vaikka pääasiassa suhtauduinkin positiivisesti tilanteeseen, minulla oli silti vaikeita hetkiä, kokonaisia päiviäkin välillä. Jotkut pohtivat, miten mä edelleen jaksan murehtia tätä asiaa, kun kaikkihan kuitenkin näyttää valoisalta. Koin itse, ettei mulla ollut lupaa negatiivisille tunteille, vaan kokoajan oli tsempattava, oli oltava kevein mielin ajatuksella että ei tämä nyt niin iso asia ole. Humoristisuus auttoi paljon, mutta se myös kahlitsi ja tuntui pahalta toisinaan.

Jossain vaiheessa mua kauheasti nauratti nuo tilanteet rintaproteesini kanssa ja niitä sitte mielelläni jaoin muillekin, oikeassa elämässä sekä somessa. Ihmiset pääaosin aina suhtautui ihanasti näihin, mutta välillä muiden ihmisten hauskanpito tämän asian kustannuksella meni vähän yli.

Tiedän kyllä, että valoin sille pohjaa aloittamalla yleensä itse tuon hekottelun, mutta täytyy myöntää että joskus toisten ylimenevä hervottomuus satutti. Onneksi vain pari kertaa. Yleensä olin muiden silmissä ‘hyvä tyyppi, joka osaa suhtautua tämmöseen asiaan upealla tavalla, eli itselleen nauraen’. Pidin sitä meriittiä hyvin tärkeänä, mulle oli suuri asia se, miltä näytän muiden silmissä. Ja oikeasti koinkin huumorin auttavan, kunhan vain en pysähtynyt asiaa pohtimaan syvemmin. Se kevensi ja antoi mulle mahdollisuuden edetä helpommin ajoittaisen pelon ja ahdistuksen seassa.

Enää en ehkä naureskelisi ihan noin hervottomasti itselleni vastaavanlaisessa tilanteessa. Tänään taputan itseäni näissä muisteloissa lempeästi päälaelle ja ajattelen, että huumori oli sen ajan hieman kaksipiippuinen selviytymiskeino, joka parhaimmillaan helpotti montaa tilannetta, mutta pahimmillaan teki pahan mielen. Se herkkä mielentila, jonka keskellä silloin elin, sai ulkopuolisten yleensä pahaa tarkoittamattomat letkautukset tuntumaan välillä isoiltakin dissauksilta. Minä tiedän ja ymmärrän nyt, että se eteenpäin työntävä voima oli oikeasti se vahva tunne, vakaana tuolla jossain syvällä oleva usko ja luottamus omaan paranemiseen, ja humoristisuus vain lakaisi polkua keveämmäksi kulkea.

Ilo ja leikinlasku on ihania, hoitavia asioita. Kunhan niitä osaa käyttää oikein. 

Lisää kirjoittajalta Freian jäljillä

Hello darkness.

Pimeys. Asia, jota olen karttanut ja pelännyt. Yrittänyt puskea maton alle ja...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.