Nouse, rovion rätinästä!
Pienenä tyttönä, tasatuissa hiuksissasi hiekkalaatikolla, sinä pyrit kaivautumaan maahan, tuntemaan mullan ja vieressä kasvavan vaahteran vanhempiasi vanhemmat juuret. Laatikosta löysit ne syvällä elävät kastemadot, ja laatikon auringon lämmittämästä metallireunasta sinä tunnistit tulen, saman joka paloi sisälläsi. Älä kaivaudu maahan, varoitti isä joka pelkäsi, että nurmikko kärsii. Älä kiipeä liian korkealle, varoitti äiti, joka ei ollut koskaan uskaltanut lentää. Kaipasit maan alle, kuusen latvaan ja roviolle että saisit vapaana roihuta, sait tarkkarajaisen laatikon ja tasaistakin tasaisemman nurmikon.
Hillitysti sinä yritit tanssia, ei nyt ihan mennyt rytmilleen, sanottiin, ja koko ajan tuli poltti varpaitasi. Laulaa halusit, koska et kehdannut ulvoa kuuta, mutta ei, ei nuotilleen ja olit hiljaa ettei villi kutsuhuutosi epävireisenä kiusaisi korvia. Kuolleista ei puhuta pahaa, parempi ettei heistä ei puhuta ollenkaan, älä niin kamalia, sanottiin kun yritit selvittää miksi luiset kädet hellästi koettelevat kylkiäsi.
Ja niin sinä teeskentelit ettei sinua kutsuisi kuu, ja että et halunnut sitä sulkaa ja käärmeennahkaa kotiin kantaa, joista sinä itsesi tunnistit. Et vaatteitasi liannut, vaikka maa tuntui kodilta, et liian lähelle reunaa kurkottanut, samalla olit niin tasainen että et enää tuntenut miten suoristautua kun horjuu. Sisäisessä luolassasi tanssit salaa, annoit liekkisi loimuta, veresi virrata, ulvoit kuulle, toivoen että joskus voisi lauma vastata vierelläsi, juhlien alun ja lopun kiertoa, liekin ja lahoamisen laulua. Vielä joskus loisimme nahkamme ja kulkisimme syklimme ilman häpeää ja reunoja.
Ja sitten! Tuhannen käärmeen sihinästä, täydenkuun kumotuksesta, nousuvesien virrasta, maan uumenista nousevien luiden ytimestä, purkautui villinaisen huuto, kouristuvan veren ulvonta. Luettavaksi levittyvät luut laskeutuivat eteesi laulaen esiäitiesi loitsua ja siunausta, palavan rovion rätinässä se kuiskaa jokaiselle naiselle luvan nousta käärmeen lailla kiemurrellen tanssimaan sen tulen loimussa, jossa syntymän, kuoleman taitajat ja veren vuotajat on noitina poltettu ja luontonsa avohakkuille alistettu. Ja lapsi, jota tulessa tanssiva äiti on rinnoillaan ruokkinut, imee saman liekin, jota eivät pidättele käryävä nurmikko tai laatikon hatarat reunat.
Noitasiskosi,
Kiia Kakko
Nettisivuni:
