Näytä minulle, mitä on rakkaus.

Yhtenä päivänä, vuosia sitten, asetin intention. Sydämeni ja sieluni syvin, herkin ja haavoittuvaisin kohta nousi tietoisuuteeni ja asetti minut elämän suurimman kysymyksen kanssa vastatusten, aiheuttaen ekstentiaalisen kriisin. Enää en voinut kääntää katsettani pois.

Mitä on Rakkaus? Tahdon tietää, mitä on Rakkaus. Näytä minulle.

Yhtäkkiä olin jonkin sellaisen äärellä, mikä oli käsityskykyni ulottumattomissa.

Tuo kokemus herätti samalla jotain uinuvaa sisälläni, kuin kauniin, kirkkaista kirkkaimman valopisteen, jonkin alkuperäisen, ja samalla se syöksi minut loppumattoman tuntuiseen sieluni erämaahan. Tunsin janon ja epätoivon, samalla kun kuulin hennon kutsun pienissä tuulenhenkäyksissä, jotka toivat armon hitusia. Siinä olin polvillani väristen, polttavan kuivalla hiekalla, sisimpäni tyhjyyttä täynnä.

Lähdin vaellukselle.

Tällä vaelluksella sain ymmärrystä sille, mikä erottaa meidät rakkaudesta, mikä on erillisyyden kokemuksemme syy.

Sain katsoa silmästä silmään sitä kipua itsessäni muiden ihmisten kautta peilaten.

Niin sokeita olemme itsellemme, että tarvitsemme ulkoisia kokemuksia, jotta nuo erillisyyden haavat tulisivat näkyväksi. Sielun pimeä yö. Musta taivas alkaa muodostua, tähtien taustaksi. Tämä on elämän rakkautta. Sielun pimeä yö johtaa meidät syvän kehollisen kokemuksen kautta näkemään totuuden.

Hiljalleen matkan varrella kirkastuu, että ainoa, mikä on esteenä tiellä rakkauteen, ykseyden alkuperäiseen kokemukseen, on me itse. Meidän pelokas osamme.

Mitä teemme näillä rakkauden hylkäämille? Otamme hellään syleilyymme! Kun rakastamme ehdottomuudellamme nuo pelokkaat osamme, hyväksymme ehdoitta – myös sen vihaisen, väkivaltaisen, petollisen ja uhkaavan – ovi alkaa raottua.

Lohdullisinta on, että muutos on meidän käsissämme. Ja että kun kuulemme kutsun sisällämme ja asetamme sydämen intention, elämä kuljettaa meitä.

On koettava tuska ja kipu – erillisyys. Joudun näkemään sen itsessäni ja muissa ihmisissä. Sen on tultava näkyväksi. Vain siten voi ymmärtää, mitä rakkaus ei ole. Opimme näin pois siitä rakkauden käsityksestä, mitä tämä maailma on meille opettanut. Rakkaus ei ole vaihtokauppaa. Ei riistoa. Ei hylkäämistä. Omistamisenhalulla ei ole sen kanssa mitään tekemistä. Ajattelet varmaan, ei tietenkään, ei rakkaus tätä ole! Mutta kun tarkastelemme syvemmältä, juuri näin tämä maailma rakkauden käsittää.

Samalla kun kohtaamme erillisyyden itsessämme, syvä myötätunto voi avautua meissä. Sitä tarvitsemme kun kohtaamme maailman kipua. Ihmisyyden syvimpää tuskaa ja pelkoa. Repivää epätoivoa, polttavaa katumusta, syvää sisuksiinsa nielaisevaa apatiaa, tuskallista näköalattomuutta, brutaalia henkistä, psyykkistä ja fyysistä väkivaltaa. Emme välttämättä koe näitä konkreettisesti, vaan uppoudumme ikään kuin syvälle näytelmään. Yhdistymme kollektiivin kipuun.

…Pian ymmärrämme, avaudumme muistamaan.

Että Rakkaus oli koko ajan siinä. Se vain oli sellaisten haavojen takana, joita hyljeksimme, sen sijaan että ottaisimme ne lähelle. Ne odottivat kohtaamista, rakastamista, hoivaamista.

Julmin, brutaalein ja kamalista kamalin ihminen, jonka tiedät… Tarvitsee jumallallisen äidin ja isän. Feminiinin ja maskuliinin täydessä voimassaan. Heitä ei ole, he ovat hyljänneet ja siksi on olemassa kipu ja erillisyys. Olemme pieniä orpolapsia maailman valtamerillä.

Rakasta itsesi jokainen osa, ota hellään syleilyyn. Anna loputonta myötätuntoa niille kurjimmillekin osille, anna anteeksi kaikki – se mustinkin.

Vihdoin saavumme portille. Alamme astua yksi tietoisuuden osamme kerrallaan tuohon toisenlaiseen maailmaan.

Mitä portin takana on?

Pian saamme nähdä.

Samankaltaisia ​​artikkeleita

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.