Näkymättömästä voi kasvaa näkyväksi, vai voiko?

Vastaus kysymykseeni selviää seuraavan 7kk aikana. Haluan jakaa tänne matkaani näkymättömyyden pelosta kohti näkyväksi tulemisen uskallusta. Aloitin vuoden mittaisen gestalt training-ryhmän viikonloppuna, Löytöretki itseeni – itsetuntemusryhmä.

Jokainen saa asettaa oman tavoitteen, että mitä haluaa tutkia itsessään ja mikä on se oma kasvun kohta? Mulla se on ehdottomasti uskallus tulla nähdyksi ja kuulluksi, rohkeus ilmaista itseään ja tarpeitaan. Osata ottaa tilaa olla näkyvä, vaikka se just on pelottavinta, mitä tiedän. Sillä taustalla on joka kerta uhka, että mua ei kohdata, mut hylätään, jätetään huomiotta.

Tätä kyseistä asiaa pääsin sitten käytännössä testaamaan, kun sen ongelmatiikan ryhmssä avasin. Ohjaaja kehoitti mua kokeilemaan, että onko se mun oletus totta, vai ei. Alkuun kommentti ärsytti ja loi suorituspaineita. Sitten otin härkää sarvista ja ajattelin, että kyllä mä nyt jotain yhteyttä pystyn luomaan, kun vaan alan luomaan. Onnistuin ja kuinka ollakaan oma olotila helpotti. Samaan en olisi pystynyt oudossa ryhmässä, jossa kukaan ei olisi tiennyt tästä mun haasteesta. Silloin kynnys olisi ollut aivan liian korkea. Mutta juuri näin turvallisessa ympäristössä se oli mahdollista. Onnistuin. Sain vähän lisää itsevarmuutta.

Seuraavana aamuna kontaktia oli helpompi hakea. Vaan yhä pelotti tosi kovasti ottaa se oma puheenvuoro ja alkaa kertomaan minusta ja mun tunteista, koska taustalla on ajatus, että ei ne niin tärkeitä ole, tai ketä ne kiinnostaa. Sellaisia kokemuksia, kun piisaa, että noin on tapahtunut. Halusin mennä silti päin pelkoa.

Kerroin heti alkuun, että jännittää kovasti nyt ottaa tilaa ja puhua. Ohjaaja pyysi katsomaan muita ryhmäläisiä silmiin ja miettimään, että onko uhan tunne todellinen? Liikutuin, sillä eihän uhkaa ollut. Päinvastoin ystävällisiä ja lempeitä katseita pääasiassa. Liikutuin lisää. Voinko mä olla yhtä tärkeä ja arvokas, kun jokainen tässä ryhmässä? Älyllisesti tiedän, että tietenkin olen, vaan tunnetasolla siihen en pysty. Mulla, kun on usein ajatus, että muut on niin paljon parempia ja pelkään siksi kertoa omia näkemyksiä. Sitten ohjaaja pyysi mua hengittämään tätä hetkeä sisään. Miltä se tuntuu nyt? Sehän tuntui sille, että mä kelpaan. Mä riitän. Mä saan olla just tällanen ja mua arvostetaan. Sain vielä ahmia ja kauhoa käsin tuota tunnelmaa sydämeeni. Sitten jälleen liikutusta ja paljon kyyneleitä. Juuri tätä mä niin tarvin, juuri tätä mä kaipaan, juuri tässä on mun kipukohta ja isoin vuotava haavani. Nyt saan siihen pientä eheyttä, Haava voi kuroutua edes hitusen pienemmäksi. Toki vastaavia kokemuksia tarvitaan kymmeniä, jos ei satoja lisää, että pelko todella helpottaa. Syvät ovat siis minun kokemat kohtaamattomuuden traumat.

Yhteys itseen ja oma itsetuki ovat taustalla vaikuttamassa omalta osaltani, jotta pystyn tähän työskentelyyn ryhmässä. 3v intensiivistä Gestalt-terapiaa Maria Heiskasen ohjauksessa ovat tehneet jo ihmeitä. Nyt lisää syvyyttä.

Olen sydämestäni kiitollinen itselleni ja ryhmälle, että sain tuon kokemuksen. Kuukauden kuluttua lisää haavoja arpeuttamaan, tai edes kiinnipäin kuromaan.

Jokaisella meistä on siis onneksi mahdollisuus saada korjaavia kokemuksia ja eheytyä vähitellen. Uskallusta ja täyttä panosta se kyllä edellyttää. Pitää hypätä, vaikka pelottaa kuoliaaksi asti! Sinä pystyt siihen, jos minäkin pystyin. Oikeassa turvallisessa ympäristössä.

 

 

Lisää kirjoittajalta Tunteiden kohtaamista rakkauden ilmapiirissä

Näkymättömästä voi kasvaa näkyväksi, vai voiko?

Vastaus kysymykseeni selviää seuraavan 7kk aikana. Haluan jakaa tänne matkaani näkymättömyyden pelosta...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.