Mielen voima on silta sydämen ja sielun voimaan

Nykyaikana kun (onneksi) tietoisuus mielen voimasta on laajemmin levinnyt jo tutkitunkin tiedon perusteella, olisi hyvä saada kokemuksia tästä voimasta konkreettisesti ja miten sen keskittäminen linjaan sydämen ja sielutietoisuuden kanssa oikeasti muuttaa elämäämme suuresti.

Usein muistan oman lapsuuteni en kovin konkreettisena, vaan pikemminkin tietoisuutena. En muista monia keskusteluja tai suuria tapahtumia, kouluikään asti mieleni on ollut jokseenkin abstrakti ja viaton, valoisa. Muistan hetkiä katsoessani illalla sydäntalvella taivaalle, nähdäkseni tähdenlennon. Sen jälkeen katson lumiseen metsään, ja koen yöllisen energian tuossa mystisessä valkoisessa paikassa, ja jokin osa minusta pelkää, miettii mitä eläimet tekee. Toinen osa minusta on täydessä harmoniassa, tietäen, että tuo on se sama metsä kuin päivälläkin, nyt vain valoton, ainoastaan lumen tuoma kajo antaa valoa puille öisessä maisemassa.

Muistan hetken, kuinka katson aurinkoa, ja koen säteet minussa, näen paljon energiaa, luulen olevani outo ja erikoinen, en todellakaan normaali, en uskalla puhua ääneen kokemaani. En koskaan kuule kenenkään puhuvan siitä, että aurinko on punainen, vihreä ja kimalteleva.

Muistan hetken, kun menen kouluun innoissani. En tiedä tarkalleen kauanko koulussa olen ollut, muistan sieltäkin vain hajanaisia pätkiä puukoulusta hämyisessä luokassa seassa muiden lasten, ja että siellä oli paljon jo todella osaavia lapsia, ja koin itseni todella pieneksi, kun minulle oli läsnä vain valo tuossa hetkessä, enkä ollut kovin kiinnostunut kirjaimista tai numeroista. Muistan, kuinka melkein kuin seuraavan hetken siivittämänä olin toisessa huoneessa kuulemassa keskustelua, että minua kiusataan ja syrjitään. Että muut oppilaat pitävät minua outona, erikoisena. En muista kovin monta yksityiskohtaa, eikä sillä niin väliäkään, sillä yksityiskohdat tekisivät vain kipeää sydämessäni, lävistäisivät sitä satuttaen, sillä tuolla hetkellä se iski tajuntaani. Tajusin, että minä en mahdu muiden sekaan, en ole hyväksytty, en ole niin kuin muut.

Tottahan se ei ollut, mutta tuona hetkenä alkoi kokemukseni erillisyydestä, osana jotain lajia nimeltään ihmisyys, jossa pärjää vain, jos seuraa muita lauman tavoin, lampaana, jonon perässä. Ihmettelin miten jonon etuosaan päässeet olivat sinne päässeet, ja koin ajatuksen siitä kaukaiseksi. Koin parhaakseni vain seurata jonoa perästä, raviten mielenkiinnon kohteitani lukemalla kirjoja, haaveillen jostain, ei-mistään, suurimman osan ajaksi, kokien ja tuntien energiaa ympärilläni.

Näiden muistojen jakaminen ja uudelleenkokeminen auttaa minua ymmärtämään, miten elämässä voimme jatkaa taianomaisen lapsuudenmielen ravitsemista absrakteimmilla asioilla, mielen tuolla puolen, ei-ymmärryksen mutta täydellisen ymmärryksen vallitessa. Täydessä tietoisuuden tilassa suuremmasta kokonaisuudesta, tilassa, jossa tietoa ei ole mutta kaikki tieto on siinä, kysymyksiä ei ole, ei liion vastauksiakaan. On vain minä ja maailmankaikkeus.

Kun tuona päivänä tajusin mielelläni, että minua kiusataan, ja minua ei hyväksytä, tapahtui jotain peruuttamatonta. Osa minusta alkoi kaipamaan sitä, että minut hyväksytään, että olen osa jotain, ihmisyydessä, lajitovereiden kesken. Siitä alkoi vuosien kestänyt kamppailu itseni kanssa, joka on joskus helpottanut, aina silloin, kun ravitsen itseäni sielutietoisuudella, yhteydellä sisimpääni. Ja välillä tuo kamppailu on mennyt todella rumaksi, todella inhottavaksi, ja yhteys sisimpään on täysin jäänyt raskaan, negatiivisen mielen alle, niin kuin auringonvalo ei pääse paksua pölyverhoa lävistämään.

Olen tuolla pölyverholla onnistunut saamaan itseäni elämässäni solmuun, tekemään valintoja, jotka eivät ole kummunneet suuremmasta viisaudesta ja tietoisuudesta, rauhasta. Valintoja, jotka ovat tehneet umpisolmuista tuplasolmuja, tehneet pölykerroksessa tahmeampaa ja todempaa.

Jos en olisi koskaan ymmärtänyt mielelläni, että minua kiusataan, olisin ollut onnellinen. Helpommin sanottu ihmismaailmassa, kuin tehty. Olisin ehkä ollut ihmistermeillä määriteltynä autistinen. Tämän kokemuksen myötä ymmärrän, että vaikka kuulemme jotain, ja se merkitsee jollekin jotain, sen ei tarvitse määritellä meitä itseämme tai merkata itsellemme mitään. Voimme itse valita, miten paljon annamme ulkopuolisten asioiden vaikuttaa omaan tietoisuuteemme ja rauhaamme. Tässä opissa piilee suuri siunaus, suuri lahja. Se on kuitenkin helpommin sanottu, kuin tehty. Mutta meillähän on loppuelämä aikaa harjoitella lapsenmielisyyttä, eikö niin? Ja ihan valintana. Onnellisuus on valinta. Sisäinen rauha on valinta. Se mihin keskitymme, on oma valintamme. Ravitaan itseämme positiivisuudella, valolla, rakkaudella. Se maksaa itsensä takaisin moninkertaisesti.

Rakkaudella, Noora

Kirjoittanut
Lisää kirjoittajalta Luova Kuu

Kaiken takana on energia

Tämä ajatusvirta pulpahti mieleeni, kun pihaa haravoidessani annoin ajatusten virrata ja oivallusten...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.