Matkalla kotiin.

Elämme maailmassa, jossa ”olemme irti” todellisesta sisimmästä olemuksestamme. Elämme oudossa irrallisessa kuplassa, joka pysyy ehjänä vain erilaisten selviytymismekanismien kannattelun ansiosta. Mitä kauemmas tuo kupla leijailee, mitä vahvemmaksi sen seinämät muodostuu, sitä enemmän alamme kokea tuskaa ja ahdistusta.

Olen kohdannut elämässäni joukon kokemuksia, jotka auttoivat puhkaisemaan tuon kuplan. Niiden myötä putosin alas ja sain kokea, missä tilassa sisäinen turvaverkkoni todella on. Tuo kokemus tekee toisaalta hyvin pieneksi ja nöyräksi, toisaalta hyvin kiitolliseksi. Ei enää sinnittelyä jossain tuolla, vaan rehellisesti itseään katsomassa. Kun kaikki turha riisutaan, mitä jää jäljelle. ”Turha” on sitä minkä olemme rakentaneet ympärillemme pitämään meidät irti itsestämme. Se pitää meidät näennäisen turvallisessa illuusiossa kiinni.

Illuusiolla ei ole vakaata pohjaa. Ei pohjaa ollenkaan. Ja kun tuo kupla puhkeaa, on se tuskallista ja helpottavaa yhtä aikaa. Itseään ei enää voi paeta. Ja toisaalta ei tarvitse. Miksi haluamme paeta? Inhimillisen heikkoutemme kohtaaminen silmästä silmään on raaka kokemus. Se tuottaa häpeää. Olen keskeneräinen, olen siis ruma. Näin olemme oppineet ja siksi häpeä polttaa. Syystä siis välttelemme tuota. Mutta kun aika tulee, kykenemme kohtaamaan sen.

Hiljalleen hyväksymme rumuutemme. Alamme hahmottamaan kokonaisuutta, mikä olemme. Ja vielä hieman integroimista, alamme nähdä jo kauneuden siinä. Sitten oivallamme, että kauneus onkin jotain muuta, mitä aina olimme luulleet. Se onkin rosoisuutta. Niitä rumia juttuja. Suorastaan piinaavan kirveleviä kohtia meissä, joista ne todelliset kukat juuri puhkeavat.

Mutta lopulta, rakastumme tuohon kaikkeen. Huomaamme, kuinka ihanan ainutlaatuisia olemmekaan. Vapaudumme! Saatamme alkaa elämään kokonaisina, avoimesti. Sillä olemme lasekutuneet itseemme. Pois siitä oudosta, yhä kauemmas leijuvasta illuusiokuplasta, jossa sinnittelemme selviytyäksemme täällä.

Uskallamme olla haavoittuvaisia ja se tekee meistä aidosti vahvoja. Isku ei enää murra perustaamme. Se joustaa loputtomasti ja niinpä emme ole enää ulkoisien olosuhteiden armoilla.

Autenttisuus on uusi musta. Silloin olemme kotona itsessämme ja niin kuin ehkä olet kuullut sanonnan: ”There is no place like home”.

Samankaltaisia ​​artikkeleita

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.