Little Baby Nothing

Kerron nyt oman tarinani, sillä olen lopen kyllästynyt kantamaan häpeää itsessäni, salailemaan ja suojelemaan muita tapahtuman aiheuttamilta tunteilta. Maailma muuttuu vain siten, että uhrit eivät enää suojele tekijöitä vaikenemalla vaan kertovat tarinansa. Tämän vuoksi koen tärkeäksi kertoa oman tarinani.

Olin 16-vuotias, kun kaikkien varoitusten vastaisesti liftasin pakkasyönä kotiin. Siitä alkoi oma helvettini.

Olin viettänyt ystäväni synttäreitä ja olin vahvasti humalassa. Oli kylmä yö Oulussa, ja ulkona oli yli 25 astetta pakkasta. Odotin bussia yli puoli tuntia, mutta sitä ei jostain syystä tullut.

Olisin voinut kävellä kotiin. Mutta tiesin olevani vahvasti humalassa. Siksi en uskaltanut kävellä kotiin, sillä olisin joutunut kävelemään Hupisaarten läpi. Paikallisuutisissa taas oli ollut juttuja Hupisaarilla tapahtuneista raiskauksista ja siellä nähdyistä itsensäpaljastajista. Tiesin olevani niin vahvasti humalassa, että en olisi päässyt juoksemaan karkuun.

Minulla ei myöskään ollut rahaa taksiin. Asuimme tuolloin siskoni kanssa käytännössä katsoen kahdestaan. Soitin kotiin pyytääkseni siskoa lainaamaan minulle rahat taksiin, mutta siskoni ei ollut kotona. Isäni taas oli muuttanut äitini kuoleman jälkeen asumaan naisystävänsä luokse. Kello oli paljon ja olin humalassa. Jos olisin soittanut isälleni ja pyytänyt häntä hakemaan minut, olisin saanut huudot ja kenties rangaistuksen alkoholin juomisesta.

En osaa tarkkaan ottaen sanoa, miksi isän huuto on minulle niin tuskallista. Tiedän vain sen, että valitsen mitä tahansa, että en joudu sitä kuuntelemaan. Jo 10-vuotiaana purin huulta ja esitin, että pystyn kävelemään, vaikka olin juuri loukannut polveni vakavasti lasketteluonnettomuudessa (siitä oli irronnut nivelkierukka ja nivelsiteet olivat revenneet). Tiesin siis, että en halunnut ottaa vastaan isän huutoa, joten oli keksittävä jokin muu vaihtoehto.

Koska oli kylmä enkä keksinyt enää muuta ratkaisua, päätin liftata lähemmäksi kotia. Se päätös koitui kuitenkin kohtalokseni. Autossa oli kuski ja kolme muuta aikuista miestä.

Kun tilanne alkoi muuttua uhkaavaksi, yritin hypätä ulos liikkuvasta autosta. Se kuitenkin estettiin ja kuski laittoi ovet lukkoon keskuslukituksesta. Sitten miehet kuskia lukuun ottamatta raiskasivat minut. En päässyt pakenemaan. Ja ylivallan edessä lamaannuin. En tehnyt vastarintaa, mutta itkin ja pyysin heitä lopettamaan. He eivät lopettaneet vaan käskivät minun olla hiljaa, sillä ”tykkäät siitä kuitenkin”.

Kun vihdoin vapauduin autosta, halusin vain kotiin. Halusin kotiin kuumaan suihkuun pesemään saastan itsestäni. Hinkkasin miesten hajun ja energian itsestäni niin, että olin melkein vereslihalla. En todellakaan ollut siinä kunnossa, että olisin lähtenyt poliisilaitokselle tutkittavaksi. Eikä minusta olisi mitään näytteitä saanutkaan suihkun jälkeen. Tajusin tämän.

Ja vaikka jotain näytteitä olisi saatu, en halunnut nostaa syytettä. En halunnut joutua kertomaan julkisesti elämäni hirveimmän yön tapahtumia. En pystynyt kertomaan niistä edes isälleni ja siskolleni kuin vasta 10 vuotta myöhemmin. Ajattelin myös, että jos kerron heille kokemuksestani, he järkyttyvät. Halusin suojella heitä, joten en kertonut heille mitään.

Traumaani lisäsi se, mitä tapahtui raiskauksen jälkeen. Oulussa toimi tuolloin Nuorisoneuvola, josta sai ilmaista ehkäisyneuvontaa. Varasin sinne ajan sukupuolitautitesteihin sekä saadakseni reseptin katumuspillereihin.

Lääkäristä minulla ei ole mielikuvia. Mutta sen muistan, että hoitaja suhtautui minuun todella jäätävästi ja hyytävän tylysti. En voi tietää, miksi hän toimi niin. Mutta tunsin itseni entistä saastaisemmaksi ja syntiseksi, kun olin mennyt harrastamaan seksiä kolmen miehen kanssa – vaikka valinta ei ollut minun. Lamaannuin hoitajan jäätävästä kohtelusta niin, että en pystynyt kertomaan, että minut on raiskattu.

Seuraavien vuosien aikana häpeä, syyllisyys ja itseinho meinasivat viedä minulta hengen. Syytin itseäni. Miten olin saattanut olla niin tyhmä, että liftasin yksin – ja vielä humalassa? Miksi en taistellut vastaan? Miksi alistuin kohtalooni ja annoin miesten raiskata minut yksi kerrallaan? Miksi en huutanut apua? Miksi minusta ei lähtenyt minkäänlaista ääntä, kun yritin huutaa?

Nämä syytökset ja se lika, joka minut oli peittänyt, kävi sietämättömäksi. Koin, että en saa itseäni puhtaaksi millään. Olin lopullisesti pilalla.

Haudoin itsemurhaa päivittäin, sillä elämäni oli pelkkää kärsimystä. En pystynyt nukkumaan öisin, sillä painajaisissa näin raiskaajien kasvot yhä uudestaan. Kävin joinakin päivinä koulussa, mutta useimpina päivinä jäin kotiin nukkumaan. Mietin, mikä olisi kivuttomin tapa lähteä. Olihan äitini tehnyt itsemurhan vain vuotta aikaisemmin. Voisin tehdä saman.

Noin puolitoista vuotta tapahtuman jälkeen päätin järjestää vielä vappubileet ja sanoa siten hyvästit maailmalle 17-vuotiaana. Kun viimeiset vieraat olivat lähteneet vappuaamuna ja siskoni lähti poikaystävänsä luokse, jäin kotiin yksin. Keräsin äidiltäni jääneet rauhoittavat lääkkeet, kaikki muut lääkkeet lääkekaapista ja nielin ne alas pirtun ja Koskenkorvan kanssa.

Kun olo alkoi muuttua todella vaikeaksi, tulin katumapäälle. Tajusin, että en voi aiheuttaa samaa tuskaa isälleni ja siskolleni, minkä äiti oli aiheuttanut meille kaikille. Tajusin, että minun on jäätävä henkiin. Soitin parhaalle ystävälleni, ja hän soitti minulle ambulanssin. Minut vietiin sairaalaan vatsahuuhteluun ja tarkkailtavaksi. Selvisin hengissä. Kaikki eivät selviä.