Lapsi henkisenä opettajana

Merkittävin henkisen kasvun areena on arkielämämme. Mielellämme etsisimme henkistä kasvua ja kehitystä kursseilta, meditaatioista tai harjoitteista. Kaikille näillekin on paikkansa ja tarpeensa. Mutta suurimmat oppiläksyt avautuvat usein juuri arjessa.

Kun todellisuudet törmäävät

Oletko koskaan ollut tilanteessa, jossa keskustelet puhelimessa ystävän kanssa henkisistä asioista, koet oivaltavasi asioita ja ehkä jopa koet värähteleväsi korkeasti? Jaatte näkökulmia ja syviä oivalluksia elämästä. Samaan aikaan lapsesi tulee vaatimaan huomiotasi ja tuskastut siihen, että sinun on palattava maan kamaralle tähän typerään arkitodellisuuteen. Ehkä jopa huomaat uhriutuvasi: ”Enkö koskaan saa olla rauhassa, aina kaikki vaativat minulta jotain.” Saatat ärähtää lapselle jotain. Ja hieman kiukustuneena lopetat puhelun ystäväsi kanssa.

Kumpi mielestäsi kertoo enemmän henkisestä kehityksestäsi: oivaltava keskustelu ystävän kanssa vai reaktiosi lapseesi hänen tullessa keskeyttämään?

Olet myös saattanut törmätä tilanteeseen, kun olet ollut ihanalla retriitillä tai kurssilla ja palaat takaisin kotiin. Sen värähtelyiden yhteentörmäyksen voi lähes kuulla korvillaan. Kun todellisuus lyö vasten kasvoja. Putoat takaisin maan pinnalle sieltä ihanasta rakkaudellisesta leijunnasta. Kun oma tila katoaa alta aikayksikön ja realiteettiterapia täyttää kaikki aistit.

Mutta älä ymmärrä väärin. En kritisoi henkisiä kursseja. Tarvitsemme myös näitä ihania korkeavärähteisiä kursseja ja retriittejä, korkealentoisia keskusteluja, yksisarvisia ja enkeleitä. Ne saavat myös olla osa elämäämme ja palvelevat tarkoitustaan. Kunhan emme niiden avulla pakene arkielämämme oppeja ja opettajia.

Itseään ei pääse pakoon

Suurin opettajani on lapseni, joka on jo teini-ikäinen erityisnuori. Hän on väsymättä koko elämänsä ajan minua opettanut ja aina vaan minulle tarjoutuu uusia läksyjä. Lohduttaudun ajatuksella siitä, että hän on minut itse valinnut äidikseen. Hänen sielunsa lienee varsin pitkäjänteinen, vaikka tässä ihmistasolla sekä oppilas että opettaja näyttäytyvät varsin lyhytjännitteisinä. Mutta eteenpäin mennään, yhdessä.

Näin teet arjen haasteista henkisen kasvun paikkoja

Haluan jakaa kanssasi harjoituksen, joka on syntynyt muistuttamaan arjessa tilanteista, jotka ovat henkisen oppikouluni pistokokeita. Harjoitus auttaa huomaamaan sen, miten lapseni heijastaa vain minua itseäni.

Harjoitus pohjautuu kahteen henkiseen totuuteen:

  1. Ehdoton rakkaus on perusolemuksemme.
  2. Erillisyys on harha.

Näistä totuuksista on johdettavissa se, että lapseni ei ole minusta erillinen vaan me olemme yhtä. Hän ilmentää minusta erilaisia puolia ja tekee näkyväksi sitä, mitä en haluaisi nähdä. Ykseys sulkee kaiken rakkauden syliin.

Tämä voi kuulostaa vaikeaselkoiselta tai abstraktilta, mutta katsotaanpa sitä esimerkin kautta.

Taistelua nykyhetkeä vastaan

On arkiaamu ja kello on 6.10. Menen herättämään lasta, jonka on aika alkaa valmistautumaan kouluunlähtöön. Ulkona on pimeää ja sateista. Peiton alla on lämmintä ja mukavaa. Lapsi alkaa kiukutella, koska ei haluaisi nousta. Millaisia ajatuksia mieleni alkaa tuottamaan? Aktivoituuko uhri-moodi: ”Aina tämä on tätä vääntöä ja tappelua joka asiassa. Parhaani minä yritän, eikö mikään riitä.” Tai jotain vastaavaa. Alan taistella vastaan lapsen reaktiota. Lapsen kiukuttelu voimistuu ja myös oma kiukku kasvaa.

Antautuminen sille, joka jo on

On arkiaamu ja kello on 6.10. Menen herättämään lasta, jonka on aika alkaa valmistautumaan kouluunlähtöön. Ulkona on pimeää ja sateista. Peiton alla on lämmintä ja mukavaa. Lapsi alkaa kiukutella, koska ei haluaisi nousta. Kysyn itseltäsi kysymyksen, mikä on se puoli minussa, jota lapsi nyt ilmentää. ”Kyseessä on se puoli minussa, joka haluaisi myös jäädä peiton alle lämpimään eikä lähteä mihinkään. Hyvin ymmärrettävä toive.”

Hengitän syvään sisään ja ulos. Otan yhteyden siihen puoleen itsessäni, joka haluaa tulla nähdyksi lapseni kautta. Hyväksyn tämän puolen osaksi itseäni. Valitsen rakastaa sitäkin puolta itsessäni. Tunnen myötätuntoa.

Erillisyys minun ja lapseni välillä katoaa. Olemme yhtä. Ei ole taistelua, on vain rakkaus itseäni ja kaikkeutta kohtaan. Ehdoton rakkaus sulkee syleilyynsä kaikki puolet itsessäni. Ne kaikki haluavat vain tulla nähdyksi ja rakastetuksi.

Toisinaan oma tunnetila ja energia muuttuvat kuin taikaiskusta. Toisinaan ego pitää tiukasti kiinni erillisyydestä ja lietsoo tunteita. Jokainen haastava tilanne voi kuitenkin tarjota mahdollisuuden siirtyä kohti rakkautta ja ykseyttä. Useimmille meistä ihmissuhteet tarjoavat näitä oppimisen paikkoja koko loppuelämän ajan. Mutta itseään ei pääse pakoon, joten kannattaa luopua taistelusta itseään vastaan.

Rakkautta ja myötätuntoa arkeesi!

Lisää kirjoittajalta Eheysvirtaa

Tunnetyö keventää kuormaa – Miksi välttelemme sitä?

Tunteet ovat oleellinen osa ihmisyyttä. Tunteet kuuluvat elämään kaikissa sävyissään ja koko...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.