Kuoleman kohtaaminen

Ajankuvassamme on läsnä vahvoja pelkoja, joista yksi suurimmista on kuoleman pelko. Kuoleman pelko on inhimillinen ja terve kehomielen reaktio, joka auttaa ylläpitämään maallista kehoamme hengissä ja toimivana – tiettyyn pisteeseen asti.

Länsimaissa kuolema on kuitenkin tabu. Sen edessä moni meistä on voimaton, minkä vuoksi juoksemme kuolemaa karkuun siinä kuitenkaan onnistumatta. Tälläkin hetkellä lukemattomat terveydenhuollon ammattilaiset tekevät kaikkensa, jotta ihmiskehoja ja -mieliä säästyisi ja pelastuisi – rajaton kiitos siitä heille. Sanon ihmiskehoja ja -mieliä, sillä henkiä ei voida pelastaa. Sillä miten jotain sellaista, mikä on ikuista, voitaisiin pelastaa?

Kohtaamattomana ajatus ja kokemus kuolemasta pitää meitä paradoksaalisesti irti täydestä elämästä. Kun viljelemme ajatusta ”sitten kun”, nykyhetki voi jäädä meiltä elämättä ja kokematta. Onneksi kuolema on muistuttamassa meitä jokaisen hetken ainutlaatuisuudesta, tärkeydestä ja elettävyydestä.

Valloillaan oleva koronapandemia tarjoaakin tilaisuuden kohdata kuoleman pelkomme myös sen lisäksi, että se kutsuu meitä uudenlaiseen yhteyteen itsemme, toistemme ja Äiti Maan kanssa. Olemme kirjaimellisesti samassa viruksen keikuttamassa veneessä (samalla planeetalla) riippumatta fyysisestä sijainnistamme ja sosioekonomisesta asemastamme. Enää emme voi ohittaa sitä hädän ja kärsimyksen ääntä, joka on kuulunut vuosituhansien halki käydessämme sotaa milloin itseämme, ihmisyyttä ja luontoa vastaan. Olemme olleet sodassa elämän itsensä kanssa juuri sen vuoksi, että olemme dissosioituneet kuolemasta!

Oletko kysynyt koskaan itseltäsi, että mikä kuolemassa todella pelottaa? Omalla kohdallani tunnistan samaistumisen nykyiseen olomuotooni kehollisena ihmisenä, jonka tuhoutuminen vavisuttaa ja tekee ajatuksena kipeää niin minulle kuin todennäköisesti muillekin lähipiirissäni.

Todellisuudessa kuolema on portti. Kuolema kysyy todellista antautumista, vanhan ja pienen läpi menemistä. Kuolema kutsuu päästämään irti siitä, mitä ei enää tarvita. Kuolema avaa oven uuteen syntymään ja tapaan kokea ihmettä, jota kutsumme elämäksi.

Koemme kuoleman aina, kun tietoisuuden tilamme muuntuu. Käymme läpi kuolemia siis jo ennen fyysistä kuolemaamme. Erityisesti naisen kehon omaavilla ihmisillä on konkreettinen kosketuspinta kuoleman, syntymän ja elämän kiertokulkuun kuukautiskierron kautta. Yhteys elämän kiertokulkuun ja luontoon opettaa meille, että elämä jatkuu – vain muoto muuttuu.

Totisesti: mitään todellista ei voi uhata.

Buddhalaisessa perinteessä todetaan, että tyhjyys on täynnä muotoja ja muoto on täynnä tyhjyyttä. Jeesus opetti aikanaan, että hän on tie, totuus ja elämä – hän muisti Kristuksen itsessään ja nousi ylös kuolleista. Eri perinteet avaavat samaa ydintä eri tavoin.

Haluan tähdentää, että en väheksy tätä ihmisen näköistä elämän muotoa, jota nyt koemme. Pidetään siis huoli itsestämme ja toisistamme mahdollisuuksien mukaan. Kuunnellaan sydäntämme, koetaan ikuista henkeämme sen nykyisessä muodossaan ja rakastetaan. Rakastetaan itseämme, toisiamme, kaikkea sitä mitä on ollut, on ja tulee olemaan.

💗