Kevät on syntymän aikaa

Tuntuu, että kaikki särkyy. Olen matkalla kohti nollapistettä. Haluan tarttua kiinni mureneviin reunoihin. On ajatus, pienen mieleni kysymys, enkö saisi pitää edes pientä murusta? Pitääkö puhelimenkin näytön särkyä säpäleiksi, lohkeilla hiljalleen, kunnes lopulta se särähtää käyttökelvottomasti. Ja kaikki muu mikä kietotutuu materiaan. Kun sielu laskeutuu kehoon, se on kuin avaruusraketti lasekutuisi ilmakehän läpi. Tai jonkin planeetan kamaralle. Marsin? Paine on kova. Tärisee, rätisee, salamoi ja pamahtelee.

Ihminen on tehnyt voitavansa ja lopusta vain täytyy päästää irti. Jos siihen koittaa tarttua, tulee prosessista vain tuskallisempaa. Kun valhe sortuu. Rakkaudestahan se tapahtuu, mutta se on ultimaattinen henkinen testi. Siinä testataan luottamusta elämään. Ja toisaalta elämä todistaa itseään.

Kun kävelen ulkona, näen melkein kirjaimellisesti kuinka koko kuva särkyy. Illuusio. Se tuntuu niin todelta ja on pelottavaa, koska en näe, mitä tuon takana on. Syvällä sisälläni on kuitenkin luottamus, että se on jotain vapauttavaa. Mutta millaisen muodon se saa? Ego-mielelle se on jotain hyvin vaatimatonta, mutta aistin jo, että se täyttää meidät sisältä niin piripintaan, ylitsevuotavaksi, että kaikki nyt kovin merkitykselliseksi tulkitsemamme onkin vain ilmassa lepattava paperin pala. Ja tuo paperinpala oli se, mihin olimme fokusoineet energiamme, sitoneet elämämme ja onnemme.

Mikä tuo luhistumisen takaa paljastuva tuntematon on? Olen utelias. Kutkutus vatasani pohjassa niinä hetkinä, kun pystyn nousemaan korkeammalle. Tulemaan läsnäolevaksi, astumaan ulos ihmisen mielen hädästä. Hädästä, joka johtuu siitä, että tuttu ja mukavaksi tullut häviää.

Meitä kahlinneet olosuhteet sortuvat ilman myötävaikutustamme.

Tärkeää on löytää itselle sopivia keinoja palata takaisin keskiöön. Sisäiseen rauhan tilaan. Luottamuksen pisteeseen. Tähän hetkeen. On suostuttava hidastamaan ja hyväksymään se, että tämä ei ole minun aikataulujeni mukainen prosessi. Myös tuo ajanhallitsemisen harha on egoa, joka sortuu. Yhtä lailla kuin omistaminen ja onnen sitominen siihen. Niin kuin myös tietämisen tarve. Haluan tietää mitä tapahtuu ja mitä tästä seuraa. Haluan, että kaikki langat ovat käsissäni. Ja jos päästän tästä kaikesta irti, mieleni kysyy, mitä jää jäljelle? Jos en juokse ja suorita, mitä enää olen?

Kuin kuolema. Ja kuoleman jälkeinen elämä. Mysteeri.

Mitä kohtaan verhon takana? Mikä sieltä valjastuu? Tunnen, että jollain tavalla itsemestaruus. Uskallan sanoa niin. Mutta ”mestaruus” ei tarkoita kultaisia pokaaleja ja tai jonkin ylemmän tason saavuttamista. Päin vastoin, nöyrtymistä. Sielun voimaan astumista. Tuhon kautta uuteen nousuun. Kun kaikki on annettu pois, mitä jää jäljelle?

Nöyryyttä. Kaikissa sen muodoissa. Jokaisella elämisen ja olemisen osa-alueelle. Hiljaista kiitoshymniä siitä että voi hengittää. Aistia. Ja kaikki muu sen päälle on kuin runsauden lahjoja. Jatkuvia siunauksia.

Kevät on syntymän aikaa. Pienesti ja isosti.

Mitä uutta se avaa sinun elämässäsi?

Samankaltaisia ​​artikkeleita

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.