Kevätaurinko paljastaa
Kevään aurinko tekee toisinaan mielen ja kehon levottomaksi, ja tekee mieli pistää pää pensaaseen. Kun valo on liian räikeää ja kehossa kuplii muutamatuhat muurahaista etsien tietään ulos, voi aavistella että jokin sieltä vain pyrkii pois. Mieli on mainio, se yrittää keksiä tekosyitä ettei asiaan tarvitsisi paneutua: syö tai juo kehosi tukkoon! Touhota jotain epämääräistä! Pakene kirjoihin tai netflixin maailmaan! Sulje mielesi, nukahda vahingossa tai vajoa masennukseen. Älä vain pysähdy ja kohtaa. Mutta ei! Kun keho kuplii levottomuutta, ei ole aika sammuttaa ja hiljentää, vaan vapauttaa.
Läksin metsään ja pian huomasin itkeväni jotain vanhaa kipua pois. Kipu kumpusi syvältä ja se paljastui arvottomuuden haavaksi. Tunsin surua ja toiveen päästä pois täältä. Tuo toive kertoo minulle, että siinä on kohta, jossa rohkeus katsoa kohti meinaa pettää ja aidan matala kohta houkuttaa. Sallin siitä huolimatta ja juuri siksi kaiken virrata lävitseni ja metsä kuunteli hiljaa ja kannatteli. Se hoivasi hellästi sydäntäni ja samalla kun itkin, tunsin tulevani ravituksi. Rakas, hoitava metsä!
Kotiin päästyäni päässäni soivat virren sanat: Jeesus, katson murhemielin yössä kun sä yksin käyt. Kaikuja menneisyydestä herätysliikkeessä. Kuuntelin sen ja itkin. Laulu toi lohtua, en tiedä miksi. Ehkä siksi, että se antoi luvan surulle. Ehkä siksi, että se on joskus lohduttanut kun olen ollut surullinen. Tunsin kuinka itku pesi vanhaa kipua pois ja palautti samalla voimiani.
Tuntuu kuin taas jokin osa minussa olisi kohdattu, ja se osa huokaisee syvään: vihdoinkin. On taas vähän kokonaisempi olo: nämä kaikki osani minussa ovat minun. Hyväksyn ne, kohtaan ja vapaudun. Kerros kerrokselta yhä enemmän. Lupaan katsoa kaikki kipuni läpi.
