Kaipaus

Olen viime aikoina tutkiskellut aihetta nimeltä kaipaus uudesta perspektiivistä. Aiempi minä ajatteli kaipauksen kumpuavan puutteesta, ja vastauksen löytyvän sisältä, sillä “kaikki löytyy sisältäni”. Eli näin ollen en tarvinnut mitään enkä ketään ihmistasolla, sillä kaikki löytyi kätevästi minusta. Olin omavoimainen. En liiemmin kaivannut. Rakastin toki, mutta kaipaus oli mysteeri.

Se oli suoja. Nyt sen ymmärrän. Ydinhaavan eteen rakentunut suoja. Sisälläni on ollut uskomus, etten ole rakkauden arvoinen, siksi kai en ole osannut edes kaivata. Kaipauksesta on lyhyt matka tarvitsevuuteen, ja sitä olen varonut. Että itsenäinen pitää olla, liika tarvitseminen on ahdistavaa läheisriippuvuutta. Ja niin olen korottanut itseni ohi tarvitsevuuden. Sitten elämä tupsautti syvän ja kaiken paljastavan rakkaussuhteen eteen, joka peiliefektin avulla toi esiin kaikki piilotetutkin haavat ja myös tarvitsevuuden teeman. Se kaikki oli yhteensä lopulta liikaa ja eron tullessa ydinhaava jäi hehkumaan punaisena. Sitä en ole osannut kohdata ja parantaa yksin.

Se pisti nöyräksi. Että tämä on se kohta, johon tarvitsen toista ihmistä. Tähän en yksin pysty, tähän en meditoimalla yletä. Olen palannut opettelemaan ihmisyyden aakkosia. Tuntuu, että olen skipannut jotkut ihmisyyden askeleet, ja nyt tapailen niitä. Kuten sitä että on ookoo myös tarvita toista. Minä, entinen omavoimaisuuden mestari, olen tullut siihen tulokseen että yksin pääsee johonkin pisteeseen henkisen kasvun tiellä, mutta siitä pisteestä eteenpäin tarvitaan myös toista ihmistä. Yhdessä on mahdollisuus kasvaa sinne, mihin ei yksin yllä.

Hieman hämmentyneenä olen pannut merkille ikäänkuin kaipaavani jotakin. Ihmistä. Yhteyttä. Nähdyksi ja hyväksytyksi tulemista ytimestä asti. Sitä että joku kannattelee tilaa romahduksen hetkellä. Että on lupa ja turva hajota tarvittaessa atomeiksi. Että joku ei kavahda syvyyttäni vaan katsoo kohti. On vain läsnä ja todistaa. Tahdon myös itse osata olla ne käsivarret, jolle joku uskaltaa kaatua. Se on kaunista ja kunnioitettavaa, kun ihminen uskaltaa paljastaa sisimpänsä syvimmät salat aitona ja raakana. Se on luottamuksenosoitus, ja se tuo sydämiä yhteen. Nyt siis hieman hämmästellen kaipaan ihmisyyden inhimillisiä asioita. Kaipaus tuntuu osittain hyvältä ja osittain pahalta, mutta varsinkin tärkeältä. Se tuntuu jonkun mysteerin puuttuvalta palalta. Se tuntuu myös helpottavalta: vihdoin uskallan kaivata sitä mitä sydämeni toivoo! Kaipaus tuntuu nostavan minut alemmuuden kuopasta: olen rakastettu ja kaiken hyvän arvoinen, ja sitä hyvää, kannattelevaa ja kaunista saan kaivata elämääni. Ehkä kaipaus onkin sitä, että kutsuu luoksensa jotakin itsellensä kuuluvaa?