Käännekohtani, osa 2
Mindfulness-harjoitukset eivät todellakaan olleet aluksi helppoja. Ensinnäkin hankaluuksia tuotti sen ratkaiseminen, että milloin ja missä harjoitusten tekeminen olisi mahdollista. Arki oli hyvin täyttä ja rauhallisen hetken löytäminen tuntui vaikealta. Aamuissa ei ollut aikaa, koska intensiivijaksoon sisältyvät harjoitukset olivat pitkiä, puolesta tunnista 45 minuuttiin. Iltaisin ennen nukkumaan menoa harjoittaminen ei onnistunut, koska nukahdin kesken kaiken, eikä se mindfulnessissa ole tarkoitus. Ainoa vaihtoehto tuntui olevan lasten ruutuaika. Meillä katsottiin tuolloin vielä säännöllisesti Pikku Kakkosta, joten ajoitin oman harjoitukseni siihen (Kiitos YLE!). Selitin lapsilleni, että menen makuuhuoneeseen, laitan oven kiinni ja teen oman harjoitukseni. Minua ei saa häiritä, ellei ole joku hätä. Harjoitukseni on minulle tärkeä.
Aluksi lapset ihmettelivät harjoittamistani. Eiväthän he olleet koskaan nähneet minua makaamassa, istumassa hiljaa tai ylipäätään ottamassa itselleni omaa aikaa. Erään kerran olin tekemässä pitkää body scan (=kehontuntemusten tarkkailu) -harjoitusta selälläni sängyllä kuulokkeista harjoituksen ohjausta kuunnellen, kun minulle tuli tunne, että joku katsoo minua. Avasin varovasti silmäni, ja näin sängyn vieressä kolme lastani seisomassa hievahtamatta pituusjärjestyksessä ja tuijottamassa minua ihmetellen.
Hankaluuksia liittyi varsinaisen harjoittelun osalta keskittymiseen, vireystilan ylläpitoon ja harjoitusten nostattamiin tunteisiin. Olin tottunut siihen, että mieleni on aina täynnä ajatuksia, jotka hallitsemattomasti sinkoilevat paikasta ja tilanteesta toiseen. Vaikka tietoisuuden tuominen hengitykseen ja kehoon oli ajatusvirran vuoksi vaikeaa, koin mindfulness-harjoittelun kuitenkin alusta asti armollisena ja myötätuntoisena. Tietoisuus oli tarkoitus tuoda tähän hetkeen ja tämän hetken tuntemuksiin, ja kun mieleeni nousi ajatus, oli luvallista todeta ”kas tällainen ajatus” ja päästää siitä sitten irti. Opin, että mieltä pystyy kouluttamaan kuin rasavilliä koiranpentua. Mielen luonne on sellainen, että ajatuksia nousee, mutta niitä voi asettua tarkkailemaan ikään kuin ulkopuolelta. Todeta, että tällainen ajatus nyt nousi, ja sitten lempeästi palauttaa taas tietoisuuden kehoon ja hengitykseen. Yhä uudelleen ja uudelleen.
Mindfulness-harjoituksen aikana on tarkoitus pysyä tietoisena ja hereillä. Varsinkin makuullaan tehtävät harjoitukset olivat minulle tässä suhteessa vaikeita. Kun annoin itselleni luvan asettua itseni äärelle ja keholleni luvan päästää irti jännityksistä, vyöryi päälleni usein voimakas väsymys. Nukahdin joskus kesken harjoituksen myös istuallani, vaikka istuin risti-istunnassa lattialla nojaamatta mihinkään. ”Epäonnistuminen” harjoituksessa nosti monenlaisia vaikeita tunteita ja huomasin sisäisen puheeni olevan erittäin armotonta, tiukkaa ja kriittistä. Yksi koulutuksen voimakkaimmista harjoituksista liittyikin sisäisen puheen havainnointiin. Harjoituksessa oli tarkoitus palauttaa mieleen tilanne, jossa olin tehnyt jonkin virheen tai mokannut isosti. Tähän tilanteeseen ja sen nostattamiin tunteisiin eläydyttiin tietoisesti ja sen jälkeen tarkkailtiin mieleen nousevaa sisäistä puhetta. Tämän jälkeen mieleen nostettiin tilanne, jossa joku minulle läheinen ihminen oli tehnyt virheen. Kuinka puhuin hänelle tuossa tilanteessa? Kannustinko? Rohkaisinko? Vai sätinkö ja syytinkö? Olisiko itsellenikin mahdollista puhua samoin kuin läheiselleni?
Suurimmat haasteet ja oivallukseni Mindfulness Tunnetaitovalmentaja -koulutuksessa ja intensiiviharjoittelujakson aikana liittyivät kuitenkin tunteisiin. Ymmärsin jo pitkään eläneeni niin, että patosin sisälleni pettymyksiä, katkeruutta ja työelämän paineita. Hammasta purren jaksoin ja jaksoin päivästä toiseen arjen pyöritystä, meteliä ja jatkuvia vaatimuksia, ja koin velvollisuudekseni hoitaa kaiken ja kantaa vastuun. Itsehän olin työni valinnut ja lapseni halunnut. Illat olivat kotona vaikeita, koska olin aamusta asti kerryttänyt itseeni painetta, joka jossain vaiheessa ei enää mahtunut sisälleni ja räjähti ulos jonkin mitättömän tapahtuman seurauksena vihan purkauksena. Nyt aloin pienin askelin harjoittelemaan tunteiden tunnistamista ja niiden tietoista tuntemista. Aluksi harjoittelin tätä muodollisten harjoitusten yhteydessä ja pikkuhiljaa läsnäolotaidon kehittyessä huomasin taidon siirtyvän myös arjen tilanteisiin. Opettelin ottamaan työpäivän keskelle pieniä taukoja ja välihengityksiä. Kävellessäni luokasta toiseen, tein sen tietoisesti ja samalla kysyin itseltäni, mitä minulle juuri sillä hetkellä kuuluu. Päiväkodin pihaan pysäköimisen jälkeen istuin autossa, ja hengitin tietoisesti kolme kertaa syvään sisään ja ulos. Opin tunnistamaan nousevan vihan, ja otin rituaalikseni mennä vessaan lukitun oven taakse hengittämään ja tuntemaan vihan tunteen, jolloin se ei enää hyökynyt päälleni aiheuttaen hallitsematonta reaktiota.
(Tarina jatkuu kolmannessa osassa…)
Mikäli Just Sinä koet, että voisin auttaa sinua aikaansaamaan haluamaasi muutosta elämässäsi, ota minuun ihmeessä yhteyttä sähköpostitse (just.nyt.coaching@gmail.com). Tarvitsen nimittäin parhaillani harjoitusvalmennettavia LCF Life Coach -opinnoissani opiskelijahintaan! Laita viestiä, niin kerron mielelläni lisää! Instagramissa tilini on @just.nyt ja Facebookista minut löytää nimellä Just nyt -coaching.
