Itsensä pienentäminen
Itsensä pienentäminen ei auta ketään ja se sattuu vain sitä, joka itsensä pienentää. Se on suojautumiskeino, josta on hyvä tulla tietoiseksi. Vain olemalla täysin se joka on, voi antaa lahjansa maailmalle. Olemalla se, joka on. Muuta ei tarvita. Helpommin sanottu kuin tehty, eikö?
Minun suuri pelkoni on ollut todellisen itseni näyttäminen muille. Siis sen aivan ydin-itsen. Tuntuu, että ihmisyyteen astuessa koko olemus on pitänyt sulloa aivan liian ahtaisiin raameihin, ja sieltä se on kuitenkin tursuillut epäsopivina hetkinä epäsopivasti esiin. En ole osannut integroida itseäni tähän todellisuuteen aina kovin sujuvasti. Se on sattunut, kun on tullut torjutuksi silloin kun on ollut oma autenttinen itsensä. Ja jos mieli on herkkä ja haavoittuva kuin haavanlehti ja tulee turpaan tarpeeksi monta kertaa, sitä oppii että on huono ja alkaa kehittelemään erilaisia strategioita selviytyäkseen maailmassa. Alkaa pienentämään itseään.
Kun pienentää itsensä, sulkee silmänsä itseltään. Oma voima rapisee lattianraoista alas maahan ja tuuli vie sen mennessään. Sitä on kateellinen niille, jotka onnistuvat nousemaan omaan voimaansa. On rehellistä myöntää kateus ja kiittää sitä, sillä se osoittaa suuntaa sinne, johon haluaa itse kasvaa.
Itsensä pienentämisen pohjalla on tunne häpeästä. En ole tarpeeksi jotakin. Itsensä pienentäjä ei ole vielä tutustunut omaan voimaansa, ja kuuntelee liikaa sitä, “mitä muutkin ajattelevat”. Se on loputon suo! Ihmiset kuitenkin ajattelevat kaikenlaista, sitä ei voi hallita. Sitä ei tarvitse, eikä kuulukaan hallita. Kukin kantaa omat ajatuksensa ja tulkitsee asiat omien filttereidensä läpi.
Kun tarpeeksi kauan nieleskelee ja jättää asioita tekemättä tai sanomatta muiden ihmisten takia, tai vaihtoehtoisesti tekee asioita muiden takia, tulee lopulta raja vastaan. Sitä ymmärtää, että tekee hallaa vain itselleen ja omalla toiminnallaan pitää vanhat haavat elossa. Sitä ymmärtää, että sahaa vain omaa nilkkaansa. Kun tuon syvällisesti oivaltaa ja kokee, muuttuu kurssi kuin itsestään ja käden ote kirpoaa sahasta. Selkä suoristuu, katse terävöityy ja voima nousee jalkoja pitkin koko vartaloon: olen itseni puolella! Olen se, joka olen. Kohtaan ja kestän häpeän,niin kauan kun sitä riittää. Uteliaisuudella ja myötätunnolla.
Olen aina ihaillut ihmisiä, joilla on pokkaa olla täysin omia itsejään. Heitä, jotka ovat ehkä jotenkin marginaalissa, mutta silti iloisen vapaasti ilmentävät itseään. Tahdon olla itse joku päivä yhtä vapaa. Mielestäni kiinnostavinta on nähdä ja kuulla ihminen aitona omana itsenään, ruusuineen ja rosoineen. Autenttisuus on kaunista. Kun ihminen on totta itselleen, muut yhtä todet ihmiset löytävät luokse.
Ne kerrat kun olen kuunnellut sisäistä inspiraatiota, ilmentänyt jotain mikä on kulloinkin ollut totta itselleni, sieluni on hihkunut riemusta. Mutta usein on tullut jälkihäpeä, joka on langettanut mitätöivän katseensa ja nielaissut koko jutun. Tunnelma on sukeltanut riemusta häpeän kautta pohjamutiin. Kun nyt tarkastelen tuota kaavaa neutraalisti, päätän todellakin valita tuon riemun. En anna häpeälle valtaa latistaa niitä asioita, jotka saavat sisimpäni riemuitsemaan. On aika kuulla, kohdata ja kasvaa yli. Olla se, joka on.
