Oma ulkonäkö ja koko on hyvin henkilökohtainen asia, vaikka se onkin kaikkien näkyvillä koko ajan. Etenkin paino tuntuu olevan naisille elämää suurempi kysymys. Jos vaaka näyttää kilon enemmän kuin eilen, saattaa monella on olla päivä ellei koko viikko pilalla. Ainakin näin se oli itselläni hyvin pitkään ja samaa tarinaa kuulen myös monen muun suusta. Arvotamme itseämme painon kautta. Meillä on mielikuva siitä, millainen keho itsellä pitäisi olla. Valitettavasti se on pitkälti markkinatalouden luoma, halusimme sitä tai emme. Kun omaamme tietynlaisen kehon, koemme olevamme hyväksyttäjä. Valitettavasti mikään määrä ulkopuolista hyväksyntää ei ikinä korvaa sisällämme olevaa tyhjää aukkoa, joka huutaa ettet ole riittävä. Saatamme saada hetken nautinnon siitä, kun joku kehuu ulkonäköämme mutta jos et itse arvosta omaa kehoasi, niin sillä ei ole oikeastaan väliä. Kehu haihtuu muutaman minuutin kuluttua kuin tuhka tuuleen.
Ei niin “tietoisilla” ihmisillä on näkemys (ei toki oma) miltä naisen kehon kuuluisi näyttää. Vielä sata vuotta sitten se oli muodokas sopusuhtainen nainen, kymmenen vuotta sitten vallalla taisi olla ajatus langanlaihasta mallitytön kehosta ja nyt yleisesti hyväksytty naisvartalo on bodattu ja urheilullinen. Eli meidät saadaan uskomaan pienestä tytöstä pitäen, että kehomme ei ole kaunis sellaisenaan. Sillä ei ole väliä mistä tämä kauneusneuroosi saa alkunsa, mutta monesti se johtuu vanhemmistamme tai sitten markkinakoneistosta, johon kuuluvat mm. elokuvat. Meillä vanhemmilla on siis hyvin tärkeä rooli lastemme itsetunnon kannalta. Kannattaa olla tarkka miten itsestänsä puhuu, sillä meillä on ympärillämme pieniä ihmiselämän taimia, jotka imevät itseensä pesusienen lailla tarinaamme.
Nettivihan aikakaudella saamme kuulla myös paljon negatiivista kommentointia ulkonäöstämme tai ainakin se madaltaa kynnystä kommentointiin. Itse olen vielä saanut odotella negatiivista kommentointia omasta olemuksestaini, mutta eiköhän sekin aika tule, sillä laitan esimerkiksi instagramiin aina meikittömiä ja sensuroimattomia kuvia ja videoita. Sellaisia materiaalia missä jenkkakahvat saavat näkyä ja muutenkin oma olemus sellaisenaan kuin se on.
Mutta jonain päivänä se loppuu, kun itsetuntemus ja rakkaus itseä kohtaan kasvaa. Enää peilistä ei katsokaan hirvitys, vaan oikeasti aika mukiin menevä nainen. Jopa seksikäs. Itseinho laantuu ja sitä alkaa ymmärtämään oman pakkomielteisen hulluuntensa. Oivaltaa, ettei se ollutkaan se oma ulkonäkö mikä niin syvällä sisimmässä kalvasi, vaan se oli aivan jotakin muuta. Enää ei tarvitse miellyttää ketään, vaan voi olla sellainen kuin on, lihava, laiha, hoikka, pyöreä, kauneusleikkauksissa käynyt tai sinne menevä, bodari, malli tai vain onnellisesti ylipainoinen oleva tavallinen nainen.
Miten itseään ja etenkin omaan kehoaan pystyisi rakastamaan ja kunnioittamaan enemmän? Oma kehoni on ollut pitkään suurin viholliseni mutta nyt alan päästä pikku hiljaa sen parhaaksi ystäväksi. Ironista, olen isoimmillani kuin ikinä, mutta koen kehoni kohtaan silti suurta ylpeyttä. Voiko olla kehostaan ylpeä ylipainoisena?
<3:lla
Elina
Oot Elina niin ihanan vahva Nainen!
Ite kamppailen (en enää muista monettako vuotta) vaikean itseinhon kanssa, joka lähtee kehonkuvastani.
Nuorempana olin varma, että kunhan vaan painaa alle 50 kiloo, eikä juurikaan syö, niin kaikki on hyvin. No ei todellakaan ollut!
Tällä hetkellä ajattelen, että kunhan vaan laihdutan kymmenen kiloo, niin kaikki on paljon paremmin. No eihän se niin oo, mutta perintönä tulleet itsekriittisyys ja tyytymättömyys ulkoiseen olemukseensa sekä epävarmuus on mun kohdalla paisunu tosi isoksi ongelmaksi. Kamppailen asian kanssa päivittäin peilin edessä ja pääni sisällä.
Sun avoin postaus antoi paljon ajateltavaa, kiitos siitä!
Ja Elina hei; sä oot tosi kaunis ❤️ Susta loistaa äitiyden hehku.