Intuitio ja siihen luottaminen

Muistan miten jo pienenä tyttönä usein havaitsin omituisen tunteen olossani; vahvan ja rauhallisen, joka tuntui olevan oikeassa. Usein pohdin tätä tunnetta ja mietin, miksi se usein kuitenkin sopi niin huonosti sen hetkiseen, mihinmilloinkin-tilanteeseen. Tunne, joka tuntui niin oikealta mutta kuitenkin oli usein sitten “väärä”, kun ulkopuolelta tulevaa ohjeistusta kuuntelin. Jälkeenpäin usein mietin, että hmm, olihan se mun tunne oikea, miksen uskaltanut seurata sitä? Tämä tuntemani juttu oli mun intuitio.

Usein olen kuullut miettiväni ja pohtivani liikaa. Että helpommalla pääsee jos ei mieti niin paljon, vaan menee ohjeiden mukaan eikä sen kummemmin edes kyseenalaista. Monta erilaista tilannetta on mun elämässä ollut, kun olen hyvin vahvasti kokenut, että jokin ei nyt täsmää, mutta silti vaan paahtanut eteenpäin, koska niin kuului tehdä. Olen noudattanut ohjetta; en ole kyseenalaistanut, vaan nielaissut oman tuntemukseni vaikka se on tehnyt kipeää.

Lopulta olen huomannut joka kerta, että olisi pitänyt vaan kuunnella tarkemmin omaa sisäistä ääntä. Näitä esimerkkejä on elämäni aikana kertynyt paljon, sillä empaatikkona ja erityisherkkänä ikuisena miellyttäjänä olen ollut liian pelokas toimimaan oman totuuden mukaan. En nyt ala kaikkia eritellä tässä, sillä siihen menisi varmaan vuosi. Tai ainakin puolitoista.

Pari selkeää tilannetta haluan kuitenkin jakaa. Kummatkin liittyvät vauvanodotukseen, jotka jostain syystä ovat mun kohdalla olleet hyvin hyvin voimakkaita, ongelmallisia sekä opettavaisia ajanjaksoja. Lapsia minulla on yhteensä viisi; neljä omaa sekä yksi bonuslapsi, mieheni poika.

Kun tammikuussa 2006 tein positiivisen raskaustestin, olimme mieheni  kanssa onnesta soikeina ja jännittyneinä. Minulla oli ennestään kaksi poikaa ja miehellä yksi, joten tämä olisi eka yhteinen lapsemme. Normaalit täpinät läpikäytiin ekojen päivien aikana, salaisuus kerrottiin lähimmille, pohdittiin tulevaa laskettua aikaa ja haaveiltiin vauva-ajasta, mietittiin asumisjärjestelyjä. Aika pian mulla alkoi tuntua jossain syvällä outo kalvava tunne; kaikki ei ole hyvin. Tulkitsin sen tavalliseen, oppimaani tapaan “mietin liikaa” ja “oon vain hysteerinen”, kuten olin aiemmin niin useasti kuullut (ja tuolloinkin olin itse lopulta ollut aina oikeassa, mutta se on eri tarina, jota en ole vielä valmis jakamaan). 

Tunne oli taka-alalla kokoajan. Soitin terveyskeskukseen, kysyin jos pääsisin varhaisraskauden ultraäänitutkimukseen, kerroin että on hyvin vahva tunne että jokin on vinossa. Muistan ikuisesti kun lääkäri soitti minulle myöhemmin ja hyvin ärsyyntyneen kuuloisena totesi puhelimessa, että tällaisia tutkimuksia ei tehdä sen perusteella että odottajasta “tuntuu siltä”. Äänensävy oli alentuva ja ikävä. Luonnollisesti oloni vain paheni tuon puhelun jälkeen, mutta ajattelin että lääkäri on oikeassa, minä vain olen hysteerinen kuten aina.

Muutaman päivän kuluttua alkoi verenvuoto, jonka vuoksi lähdin päivystykseen. Sieltä sain lähetteen sairaalaan, jossa viimein tehtiin ultratutkimus. Tutkimuksessa selvisi että verenvuoto ei ole vaarallista, mutta kohdussa ei ole mitään millä olisi syke. Kyseessä oli tuulimunaraskaus, jossa siis kohdussa on periaatteessa kaikki muu raskauteen liittyvä, mutta itse päähenkilö, alkio puuttuu. Lääkäri halusi tutkia tilannetta vielä parin viikon ajan, sillä kyseessä oli toivottu raskaus; josko vauva olisi vain ollut niin pieni tuossa vaiheessa ettei siksi vielä mitään elonmerkkiä näkynyt.

No eihän se ollut, jouduttiin toteamaan parin viikon kuluttua. Minulle tehtiin kaavinta ja papereihini kirjoitettiin “ovum abortivum” = tuulimurasaskaus. Sain luvan yrittää uutta raskautumista heti kun kaavinnan jälkioireet olisi ohi. Aloinkin odottaa ensimmäistä yhteistä poikaamme heti seuraavasta kierrosta. Lauri-poikamme oli niin tarkoitus syntyä meidän elämäämme.

Tuolloin mietin, miten oma intuitioni oli jälleen kerran ollut oikeassa, miten mun olisi vain pitänyt sitä kuunnella. Tosin eihän se olisi tuossa tilanteessa muuttanut mitään, mutta kuitenkin.

Pojan syntymän jälkeen aloin jossain vaiheessa kiinnostua henkisyydestä ja pakanuudesta. Jokainen lause ja artikkeli, mitä näistä aiheista luin, tuntui osuvan napakymppiin mun sielussani ja tiesin että näin kuuluukin olla. Silloin aloin ekoja kertoja luottaa siihen, että intuitioni on vahva ja sitä tulee kuunnella vaikka se muiden mielestä kuulostaisi miltä. En kuitenkaan vieläkään ollut valmis (kuten en varmaan koskaan tule olemaankaan!), vaan edelleen löysin itseni tilanteista, joissa kuljin täydellisesti päin omaa perstuntumaani. Tämä sai aikaan ahdistusta ja henkistä huonovointisuutta, mutta pääasiassa elämä oli kuitenkin turvallista ja hyvää, ja se rullasi siinä ruuhkavuosien keskellä neljän lapsen kanssa. Elämässäni oli ihmissuhteita, jotka saivat minut tuntemaan oloni huonoksi ja välillä arvottomaksikin, mutten uskaltanut nousta itseäni puolustamaan, kun en luottanut siihen että minulla olisi siihen mitään “varaa”. Tuona aikana kävin kuitenkin terapeutin luona puimassa vanhoja kokemuksiani, ja se kyllä aukaisi silmiäni hyvin isosti. Jokin silti edelleen hiersi. Se oli oma epäuskoni omaa intuitiotani kohtaan. Mietin liikaa sitä, mitä muut ajattelee.

Meille ei pitänyt tulla enää vauvoja. Poikia oli neljä ja lisäksi kodissamme oli villi dalmatiankoira. Kuitenkin jostain syystä kesälomallani v.2010 muhun iski hyvin voimakas tunne, että haluan vielä vauvan. Ajatus tyttövauvasta poikien keskellä oli salainen toiveeni, mutta en uskonut että mun olisi mahdollista edes synnyttää tyttövauvaa! Toive raskaudesta oli kuitenkin syntynyt ja ottaessani asian mieheni kanssa esille, sain hyvin kylmän vastaanoton. Mies oli sitä mieltä että kyllä nämä nyt riittää. Muistan, miten meillä tuli oikeita riitojakin asiasta, kun en vain voinut antaa periksi. Tämä ei ollut minua itseäni ollenkaan; yleensä en ole kokenut näin voimakasta “vauvakuumetta” koskaan. Lopulta sovittiin, että vauva saa tulla jos on tullakseen (miesparka varmaan kyllästyi mun päällekäyvään olemukseeni). Lopetin pillerini ottamisen ja heti seuraavasta kuukautiskierrosta olin raskaana. Jotenkin tiesin tämän jo ennen testin tekemistäkin.

Minua vaivasi myös edelleen tämä aiemmin mainitsemani epämääräinen ahdistava tunne; just semmonen, joka tulee, kun hammaslääkäripelkoisen pitää esimerkiksi mennä juurihoitoon seuraavana päivänä. Epäilin tuulimunaraskauden toistuvan, tai että jotain muuta vauvan vointiin liittyvää olisi vinossa. Jokainen ultraäänitutkimus ja sydänäänien kuunteleminen kuitenkin todistivat muuta; vauva kasvoi ja voi erinomaisesti. Itsekin voin ihan hyvin sitten kun alkuraskauden yllättävän voimakkaat pahoinvoinnit helpottivat.

Kerran otin korusta ja vanhasta perintösormuksesta tekemäni heilurin esiin ja kysyin; onko vauva terve? Heilurin mukaan on. Sujuuko raskaus loppuun asti normaalisti? Ei. *ahdistus* Tuleeko  synnytyksessä olemaan ongelmia? (edellisessä synnytyksessä oltiin hiuskarvan varassa hengenlähdön kanssa) Taas ei. Kysyin vielä vauvan sukupuolta, ja heilurin mukaan vauva on tyttö. Ihmettelin vähän, mutta ajattelin että ihan sama, sehän on vain “hömppää”, kuten suorastaan kuulin korvissani lähipiirin ihmisten äänen sanovan. Ahdistus kuitenkin edelleen jatkui, vaikka kaikki sujui hyvin.

Vähän ennen joulua löysin sattumalta vasemman rintani päältä patin. Ajattelin sen liittyvän raskauteen, enkä piitannut siitä sen kummemmin. Joulu tuli ja meni, patti pysyi. Välipäivinä kävin neuvolassa normaalisti, samalla näytin pattia joka hoitajan mukaan olisi  todennäköisesti  suurentunut maitorauhanen. Sovittiin, että hän kysyy lääkäriltä asiasta, ja tämä ottaa yhteyttä myöhemmin. Varasimme normaalin lääkärineuvolan tulevan tammikuun loppupuolelle. Minuun ei koskaan otettu yhteyttä.

Loppiainen oli sinä vuonna lauantai. Olimme mieheni kanssa kahden, lapset oli yökylässä. Iltapäivän aikana kohtuni alkoi supistella; ensin puolen tunnin välein, sitten 20 minuutin välein ja lopulta 15 minuutin välein. Raskausviikkoja oli tuolloin 24. Ihan liian vähän.

Soitin synnytyssaliin, jossa tiedettiin mun supistelutaipumukset edellisistä raskauksistani, olin joka odotuskerralla ollut supistusten vuoksi lepohoidossa. Sieltä kehotettiin tulla näyttäytymään, kun raskausviikkojakin oli kuitenkin 24 (alle 22-viikkoisia ei välttämättä oteta sisään). Sain injektion, jonka pitäisi rauhoittaa supistukset. Se auttoikin hetkeksi, mutta pian supistelut taas jatkuivat. Lääkäri päätti ottaa minut osastolle vuodelepoon. Siinä ohimennen näytin tuota rintani pattia, joka ei edelleenkään ollut muuttunut miksikään. Lääkäri katsoi ja tunnusteli sitä, ja teki lähetteen rintojen ultraäänitutkimukseen heti seuraavalle maanantaille.

Osastolla makailin pakkolevossa ja tuskailin supisteluita, joihin sain säännöllisesti lääkettä, mutta ne ei silti loppuneet. Tuli sunnuntai ja lopulta maanantaiaamu. Minut vietiin sairaalan röntgenosastolle, jossa ultraäänitutkimus tehtiin. Patti oli selvästi näkyvissä ja siitä otettiin koepalat. Vasen rintani oli kuin runneltu.

Koepalojen tuloksista luvattiin laittaa kirjettä parin viikon päästä. Pääsin takaisin osastolle huoneeseeni. Aiemmin niin intensiivinen supistelu loppui pariin laimeaan tuntemukseen. Sain luvan mennä päiväsaliin iltapalalle, testattiin alkaako supistelu uudestaan. Eipä alkanut. Seuraavana päivänä tuli lääkäri kierrolleen ja antoi minulle luvan lähteä kotiin. Kohdunsuu oli edelleen tiukasti kiinni ja supistelut loppuneet kokonaan jo edellisenä päivänä. Sain luvan joogata.

Kotona mietin; tässähän se syy ahdistuksen tunteeseen oli! Supistukset alkoi tällä kertaa tavallista aikaisemmin. Pitää olla varovainen, jäin  sairaslomalle töistäkin. Tuo voimakkaasti vaivannut kalvava ahdistuksen tunne loppui, katosi kokonaan.

Viikon kuluttua sain tutulta lääkäriltä puhelun; pitäisi lähteä käymään äitiyspolilla, koepalojen vastaukset ovat tulleet. Lääkäri sanoi vakavalla äänellä, että tilanne vaatii jatkotoimenpiteitä. Alkoi itkettää. Mietin, että kyseessä on varmasti jokin kysta tai vastaava,  jonka vuoksi en saa imettää tulevaa vauvaani. Lähdettiin miehen kanssa sairaalalle. Kyseessä oli aggressiivinen rintasyöpä.

Leikkaus tuli ja meni. Sain hyvin arvokasta apua joka puolelta, huolenpito sairaalamme äitiys-, kirurgian- sekä syöpätautien poliklinikoilla oli korvaamattoman hyvää ja koin oloni turvalliseksi muuten pelottavassa tilanteessa. Tytär syntyi suunnitellusti käynnistettynä 2kk päästä leikkauksesta, ja tämän jälkeen pian aloitettiin rankat sytostaattihoidot, jotka kestivät sen vuoden kesän loppuun asti. Rankka keikka oli, mutta selvittiin! Tyttö oli alusta asti kuin vauva oppikirjoista. Minulla oli kokoajan vahva sisäinen tunne, että kaikki tulee sujumaan hyvin omalla painollaan, ja että tulen tästä selviämään voittajana. Ja nyt, kymmenen vuotta jälkeenpäin, voin vain todeta että intuitioni sekä pahassa että hyvässä piti paikkansa.

Olen taipuvainen uskomaan, että koska en meinannut päästä lääkärille tutkimuksiin, järjesti Universumi tilanteen niin, että kohtuni alkoi supistella juuri oikealla hetkellä ja aiemmasta oppineena suuntasin sairaalaan. Supistukset kesti tasan siihen asti, että pääsin rintaultraan ja koepalat otettiin. Sitten supistelut loppuivat eikä enää vaivanneet. Miten tilanne olisi edennyt, jos en olisi juuri silloin päässyt tutkittavaksi? Syöpä oli aggressiivisinta lajia ja ehtinyt lähettää yhden etäpesäkkeen kainaloon, uusiutumisvauhti oli suuri. Silti sain avun juuri oikealla hetkellä. Odottamani vauva oli tyttö, kuten olimme toivoneetkin.

Vaikka tyttö oli keskonen, kuusi viikkoa etuajassa, ei keskolassaoloaika ollut kuin 1,5 viikkoa. Olimme varautuneet moneen viikkoon. Kaikki meni lopulta niin tasaisesti ja oikeassa järjestyksessä. Asiaa on ihmetelty monesti ja tulen ihmettelemään varmasti aina. Silti se tuntuu päivänselvältä.

Noiden molempien tapahtumien, sekä muiden kokemuksieni jälkeen olen entistä vakaammin opetellut kuuntelemaan intuitiotani ja luottamaan omaan sisäiseen viisauteeni. Kehitys on mennyt ja tulee varmaan menemäänkin sykäyksittäin; välillä tuntuu siltä että vellon edelleen vanhoissa peloissani ja ulkoa opituissa asenteissani, mutta aina jokin saa minut sysättyä tälle oikealle polulle. Ja polku on vahvistunut edessäni paljon selkeämmäksi viime vuosien aikana.

Uskon vakaasti, että Universumi totesi jossain vaiheessa, että tuo pahvipää ei vieläkään usko ja että tökätäänpäs nyt sitten oikein kunnolla (-> rintasyöpä kesken raskauden, tehokasta eikö totta?!) 

Samoin se muistuttelee edelleen, ja minä ne joko oivallan ja huomaan ajallaan tai sitten mennään pidemmän ja hankalamman kautta, mutta lopulta tajuan mistä olikaan kyse.

Tunne tästä kaikesta on edelleen hieman epämääräinen; toisaalta epäileväinenkin välillä, mutta kuitenkin kauhean vahva ja rauhallinen, tasainen. Intuitio. Ehkä saatte kiinni ajatuksesta?

Syöpä ei ole palannut. Poistetun rinnan tilalle rakennettiin uusi v. 2015. Sytostaattihoitojen jälkeen söin viisi vuotta liitännäislääkettä ja kontrollit syöpäpolilla alkavat olla lopussa. Tytär täyttää ylihuomenna 10.

 

Lisää kirjoittajalta Freian jäljillä

Herkkyyttä ikä kaikki

“Sä mietit liikaa! Yliajattelet! Mitä sä välität? “ Kun erityisherkälle ihmiselle sanoo...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.