Herkimmät, haavoittuvaisimmat ja hävettävimmät kohdat itsessäni

Suurimman osan ajasta minusta tuntuu siltä, että en osaa olla itseni kanssa.

Haen lohtua muun muassa läheisyydestä, ruoasta, viihdykkeistä kuten sarjoista, elokuvista ja kirjoista, sekä New Age -skenen nostattavasta informaatiosta. Lohdun hakemisessa ei ole mitään väärää tai pahaa; minua surettaa vain se, että on niin helppoa väistää kaikkea tätä mitä minussa on ja aaltoilee.

Epämiellyttävän olon juurisyytä on haastavaa paikantaa, enkä tiedä onko sille tarvettakaan. Ehkä ydin on siinä, että suostuu tuntemaan sen mikä on noustakseen. Ja suostuu myös siihen, että ei halua tuntea, koska se tekee niin kipeää. Tälläkin tavoin voi kohdata omaa kipuaan: myöntämällä sen olemassaolon.

Olenko minä sitten vain kipua ja tuskaa? No en todellakaan. Minussa on yhtälailla autuutta, rauhaa ja rakkautta. Sitä sanotaan, että mitä isompi valo, sen suurempi varjo. En tiedä uskonko edellä mainittuun, mutta koen että minussa on ihmisenä molemmat puolet.

Ja ne saavat olla.

Olen alkanut herätä siihen, että tämä henkinen ihmisyyden matka etenee omalla painollaan. Ei ole tarvetta pakottaa ja pinnistää, vaikka se suorittajaluonteelle olisikin ominaista. Ehkä olen jo kasvanut osittain ulos suorittajan kuoresta. Tiedostan, että olen ollut ”olijan” nahoissa jonkun aikaa. Pieniä askelia olen ottanut ”tekijänkin” tien suuntaan. Tietynlainen flow on olemassa, mutta kyseenalaistan edelleen, että onko jotain mitä voisin tehdä enemmän ja paremmin.

Ja pelkään, että en jaksa.

Että romahdan ja uuvahdan, jos laitan vaihdetta kunnolla isommalle. En tiedä, onko minusta siihen, että ”elätän itseni”. Minusta tuntuu usein siltä, että olen poikki jo pelkästä ihmiselosta – aivan kuin elossaolo itsessään olisi jo työtä. Ja niinhän se onkin: tunnetyötä.

Toivon, että opin avautumaan elämälle uudella tavalla ja hyväksymään, ellen jopa nauttimaan jokaisesta hetkestä sellaisenaan. Tulemaan minuiksi itseni kanssa ja syleilemään dystopia-ahdistustani, selviytymisen pelkoani ja pohjatonta kaipuutani ehdottoman rakkauden tyyssijaan.

Niin, kaikki nämä ovat minussa. Ja näiden lisäksi vielä niinkin herkkä, haavoittuva ja hävettävä kohta kuin läheisriippuvaisuus. Ugh, ärsyttää vetää koko teema tähän. Mutta se on niin ajankohtainen ja tärkeä aihe, että siihen on tuotava valoa.

Ja ennen kaikkea rakkautta.

Omalla kohdalla läheisriippuvaisuus ilmenee kaipuuna kontaktiin toisen ihmisolennon kanssa, joka näkee ja kohtaa minut kokonaisuudessaan. Kaipuu itsessään ei ole läheisriippuvaisuutta, mutta addiktiomainen kontaktiin hakeutuminen lienee jo sitä. Eritoten kehollinen läheisyys on aspekti, jota sisäinen vauvani tuntuu tarvitsevan kipeästi. Ja kun se ei sitä saa, sosiaalisen median ihmeellinen maailma vie mukanaan…

Haen jatkuvasti äitiä ja isää ulkomaailmasta elämässäni vaikuttavista ihmisistä. Etsin sitä Oikeaa, joka pelastaa minut yksinäisyydeltäni, yhteydettömyydeltäni ja turvattomuudeltani. Mustan aukon kaltaiselta rakkaudettomuudeltani.

Todellisuudessahan kyse on siitä, että en itse osaa olla itseäni varten – ulkoistaisin sen niin mielelläni jollekulle toiselle. Miten minussa on yhtä aikaa syliä tarvitseva vauva ja sitä tarjoava aikuinen? Olkoonkin absurdia, niin se taitaa olla. Jokin osa minusta tietää, että ainoa Rakastaja-Rakastettu jota minä kaipaan, on minä Itse.

Mutta sitä ennen, kun tämän tiedon kehollistaa ja kokemuksellistaa, on oltava läheisriippuvaisuutensa kanssa. Sallittava se, ehkä jopa antauduttava sille. Murunen kerrallaan kohtaan itseäni ja tutustun tuntemattomaani. Valaisen pimeyttäni ja rakastan pelkojani.

En tiedä, miten virta vie, mutta se vie ja kuljettaa. Määränpää on kuitenkin aina läsnä sydämessä: todellinen Koti.

Ja koska olen aina Kotona, ei minulla ole mihinkään kiire keskeneräisyyteni kanssa.