Henkinen kasvu on rankkaa duunia

Henkinen kasvu ja herääminen on kyllä yksi maailman kummallisimmista prosesseista. Se voi ilmetä rytinällä ja olla kivuliasta, tai se voi tapahtua verkkaisesti ja lempeästi. Tai se voi olla molempia. Asiat alkaa näyttää erilaisilta omissa silmissä, tiettyjen ihmisten seura alkaa tuntua epämukavalta ja toisten ihmisten (ja eläinten) energiat taas alkavat vetää puoleensa. Ihminen alkaa kyseenalaistaa niitä asioita, jotka on aiemmin tuntuneet päivänselviltä, jopa ainoilta totuuksilta.

Voi tulla tilapäisiä (tai pidempiaikaisiakin) tuntemuksia oman järjen menettämisestä, voi tulla ahdistusta ja masennustakin. Pettymystä siitä, että omaan mieleen syntynyt kuva tästä kaikesta ei olekaan sitä, mitä on luullut. Kuitenkin, jossain sisimmässä sopukassa ihminen tietää, että näin sen kuuluu olla. Tuntuu toisaalta siltä, kuin olisi tullut kotiin pitkältä matkalta. Ihmeellinen varmuus, tasaisuus ja rauha on kuitenkin kaiken tämän myllerryksen takana ja ihminen tietää olevansa viimein oikealla polullaan.

Se avaa silmiä ihan hirmuisen paljon, asioille, joiden olen sinnikkäästi kuvitellut olevan jollain lailla ja jotka ei sitten olekaan ‘oikeasti’ yhtään sillä lailla. Olen voinut kuvitella olevani semmonen ja tämmönen ihminen, koska olen kasvanut sellaiseen ajatukseen esimerkiksi oman perheeni tai ystäväpiirini osalta. Isona yllätyksenä sitten huomaan, ettei asia olekaan niin, tai että siinä onkin paljon muutakin kuin mitä olen luullut. Henkisen heräämisen myötä oivallan, ettei se mun ‘semmoinen’ tai ‘tämmöinen’ olemukseni välttämättä ollutkaan sitä omaa itseäni, vaan jotain, mitä olen vain luullut olevan koska niin on sanottu.


Ympärillä olevat olosuhteet ja ihmiset on muokanneet käsitystään minusta sen mukaan, mikä tilanne milloinkin on ollut ja millä tavalla minä oon niissä tilanteissa käyttäytynyt ja ollut, ja tämä olen sitten itsekin kiltisti vain omaksunut kun en ole muustakaan tiennyt. Kukaan ei ole tullut ajatelleeksi, että käytökseni on voinut olla tietynlaista ainoastaan olosuhteiden pakosta. Tästä aiheesta kirjoitinkin jo tuossa aiemmin keväällä oman jutun.

Olen voinut olla se hankala lapsi, jolle mikään ei kelpaa, vaikka oikeasti en vain ole tuntenut oloani hyväksi tiettyjen minulle tehtyjen valintojen jälkeen. Olen voinut olla toisten silmissä hirveän ujo, joka tule pärjäämään, vaikka kyse on ollut siitä, että olosuhteet ovat vain tuntuneet hirveän epämukavilta jos olen ollut mukana jossain sellaisessa, joka sotii omaa sisintäni vastaan. Ja niin edelleen, esimerkkejä voi olla monenlaisia. Sitä alkaa helposti itsekin ajatella itsestään sillä tavalla, vaikka oikeasti ei välttämättä niin allekirjoittaisikaan koko asiaa.

Kun olen aikani elänyt sen mukaan, mitä muut minusta olettavat ja minulta vaativat, tulee jossain vaiheessa jonkinasteinen töksähdys. 

Tätä edeltää epämääräinen epämukavuuden tunne, josta tietenkin syytän itseäni, koska en ‘pärjää’ ja olen ‘vääränlainen’. Olo on turta ja kurja. Mutta vasta tässä vaiheessa olen yleensä tajunnut, että jonkin on muututtava. Ja silloin tulee ensimmäinen helpotuksen tunne.

Silmät alkavat aueta.Hei mähän en olekaan täysin viallinen yksilö! Näille tuntemuksille on oma syynsä! Nyt täytyy vain alkaa korjaamaan näitä epäkohtia.

Siinä vaiheessa tuleekin sitten seuraava kynnys, joka ainakin itselläni on joskus heikompina hetkinä meinannut olla ylitsepääsemätön. Itsensä kuunteleminen ja ymmärtäminen on helpottavaa ja lohdullista, mutta se, kun alkaa elää sen mukaan, onkin toinen juttu. Ympäristö reagoi ihan takuuvarmasti ‘uuteen’ olemukseeni. Syntyy hämmennystä, väittelyä ja välillä jopa riitaa. Miten minä nyt muka yhtäkkiä olenkin tästä asiasta mieltä x, kun aina olen ollut kannalla y. Yritän selittää, että kyllä mä ihan oikeasti olen aina ajatellut tavalla x, mutten vain ole sitä uskaltanut koskaan tuoda ilmi. Hämmennys on silti jo syntynyt. 

Ihanteellistahan olisi, jos ympäristö reagoisi positiivisella tavalla ‘uuteen’ olemukseeni, mutta näin ei aina ole. Kavereita on tippunut matkan varrelle ja väittelyitä on syntynyt. Ihmiset on katsoneet pitkään ja ‘merkitsevästi’ mun juttuja ja tekemisiä ja tiedän, että ihan varmasti on juoruja lähtenyt liikkeelle. 

Oman aikani jaksoin näitä murehtia, mutta lopulta tulin siihen tulokseen, että ei ole mun ongelmani. Vaikka tekisin miten päin, niin aina on joku joka ärsyyntyy. Ymmärrys siitä, että ihmiset kokevat asioita omalla tavallaan sen mukaan, mihin ovat sillä hetkellä valmiita, kasvaa sekin. Suurimmaksi osaksi olo tuntuu keveältä ja varmalta; näin tämän kuuluukin mennä.

Silti, vaikka olisin miten valaistunut näissä asioissa ja vaikka miten olisin oppinut tuntemaan itseäni (tässä en välttämättä usko kenenkään koskaan saavuttavan lopullista valmistumista, ainakaan yhden ihmiselämän aikana), huomaan edelleen välillä olevani tilanteessa, jossa tunnen itseni täysin turhaksi, surkeaksi ja riittämättömäksi. Otan itseeni kaiken, mitä muilta saan ja yleensä just ne negatiiviset asiat jää eniten vaivaamaan. Vaatii aivan omanlaistaan keskittymistä päästä takaisin siihen oivalluksen tilaan, jossa pystyn taas näkemään tilanteen kokonaisuudessaan ja oikeassa mittakaavassa. 

Unsplash

Ajan mittaan ja aina vaan uusien tilanteiden myötä, sekä johdonmukaiseen ajatteluun palaamisen avulla nämä hetkelliset ankeuden tunteet kuitenkin helpottuvat ja alkavat tuntua yhä asurdimmilta. Aivan kuin heräisin aina uudelleen jostain ärsyttävästä unesta ja saisin todeta, että huh eipä tuo onneksi ollutkaan noin.Tämä kaikki saa aikaan sen, että luottamus omaa intuitiota kohtaan vahvistuu ja olo tuntuu kaikin puolin rauhallisemmalta.

Samaan aikaan huomaan, että kokoajan on vaikeampaa edes yrittää palata siihen vanhaan ajatusmalliin ja unenomaiseen elämäntyyliin, jossa mukisematta tyydytään siihen, mitä muut sanoo ja jossa kuljetaan kuin unessa suorituksesta toiseen. Elämän syvempi merkitys nousee esiin ja ajatukset ja teot alkavat pikkuhiljaa mukautua sen kautta.

Vaikka tämä miten kivuliasta välillä onkin, on kliseisesti jokainen sekunti sen arvoinen.

Henkiseen kasvuun ja heräämiseen on ainakin omalla kohdallani liittynyt vahvasti myös se, että olen oppinut luottamaan siihen että maailmassa on paljon muutakin kuin pelkästään se, minkä me näemme fyysisesti. Lapsesta asti olen aistinut asioita ja energioita, olen törmännyt selittämättömiin tapahtumiin ja ilmiöihin, jotka on kuitattu vilkkaalla mielikuvituksellani ja höpöhöpö-ajatuksella.

Aiemmin saatoin vahvastikin epäillä näistä asioita, mutta nyt tiedän niiden olevan ihan luonnollisia asioita, joiden keskellä me eletään, uskoimme tai emme. Ja se on kyllä aikalailla ihanaa sekin! On hirmuisen vapauttavaa antaa itselleen lupa ajatella asioista juurin sillä tavalla, kuin mikä sen hetkiseen henkisen kehityksen pirtaan soveltuu.

Kun silmät alkavat aueta näille asioille, niitä ei enää pysty saamaan takaisin kiinni.

Lisää kirjoittajalta Freian jäljillä

Henkinen kasvu on rankkaa duunia

Henkinen kasvu ja herääminen on kyllä yksi maailman kummallisimmista prosesseista. Se voi...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.