Hello darkness.

Pimeys.

Asia, jota olen karttanut ja pelännyt. Yrittänyt puskea maton alle ja unohtaa. Tuntenut katkeruutta ja kaikkia muitakin negatiivisia tunteita sitä kohtaan, kuten myös niitä henkilöitä ja tapahtumia kohtaan, jotka on tätä mulle tarjoilleet mun pyytämättä. Kärsinyt tästä uupumuksen, masentuneisuuden ja ahdistuksen muodossa.

Aina syksyn koittaessa aluksi nautin pimenevistä illoista, kynttilöiden esiin kaivamisesta ja sytyttelystä, tunnelmavalaistuksista jne. Pian kuitenkin, yleensä Samhainin jälkeen, alkaa ahdistaa. Pimeys onkin yhtäkkiä jokapäiväistä ja joka puolelle tunkevaa. Olen tästä kärsinyt kauan, sen kummemmin edes ajattelematta koko asiaa. Ahdistus kestää yleensä sinne tammikuun puolenvälin tienoille, siihen kun alkaa päivät taas hiljalleen pitenemään. Joka vuosi.

Tänä kesänä aloin viimein ruotia asiaa tarkemmin; miksi loppuvuosi on mulle niin vaikeaa? Kun aikani olin asioita penkonut, oivalsin, että loppuvuoden pimeinä kuukausina on elämässäni tapahtunut monenlaisia ahdistavia asioita, joita en ole kunnolla käsitellyt niiden vaatimalla tavalla. En ole edes tajunnut, miten paljon noiden asioiden käsittelemättömyys on vaikuttanut.

Kolme ensimmäistä synnytystäni on muun muassa ajoittuneet loppuvuoteen, ja jokainen näistä on ollut omalla tavallaan erittäin traumaattinen kokemus, sekä omasta että lapsen puolesta. Elämäntilanteet kahden ensimmäisen lapsen raskaus- ja vauva-aikoina olivat äärimmäisen kuluttavia. Kolmannen lapsen syntymän kohdalla elämä oli muuten hyvää ja suht tasaista, mutta loppuraskaus ja synnytys olivat ns veitsenterällä keikkumista ja menettämisen pelkoa. Onneksi kaikki lapset on elossa ja terveitä. Ja minä myös.

Muutamia muitakin raskaita asioita on noihin aikoihin sisältynyt, ja nyt vasta ymmärrän oman olotilani ja tunteeni oikealla tavalla. Itsesyytöksien tilalle on tulossa armollisuus, asioiden kohdalla, joihin en edes itse ollut syypää millään tavalla.

Viimeisinä 10 vuotena loppuvuoteen on tullut lisäksi vielä rintasyövän mukana tulleet asiat; Roosanauha-lokakuu, joka alkuun tuntuu aina ihanalta, mutta loppua kohden muuttuu taakaksi, kun imen itseeni hirmuisen paljon kohtalotoverieni tunteita ja energioita, ja loppuhuipennus on tullut joulukuuhun mennessä vuosikontrollin merkeissä, jota aina on saanut jännittää, vaikka kaikki on siinäkin mennyt aina hyvin.

Ei siis mikään ihme, että koko ajatus loppuvuodesta ja pimeydestä on tuntunut ahdistavalta! Nuo edellämainitut asiat on saaneet suhtautumiseni tuohon vuodenaikaan ja ennen kaikkea pimeyteen muuttumaan ihan ilman että edes itse sitä olen tiedostanut. Mieli on niiiin kummallinen.

Nyt olen ajatellut kokeilla, mitä tapahtuu, kun käännän asian toisin päin. Olen itsetutkiskelun ja meditoimisen ohella lukenut Maria Nordinin upeaa Eroon oireista-kirjaa, ja se on saanut kyllä isoja isoja oivalluksia aikaan. Yhtenä esimerkkinä se, miten paljon muistot ja kokemukset sekä niiden aiheuttamat tunteet vaikuttavat meidän ajatuksiin ja energiaan. Vaikka olen itse tehnyt terapiatyötä jo vuosia, en ole tätä asiaa saanut sisäistettyä itseeni.

Nyt tuntuu, kuin paksu samettinen verho olisi vedetty naamani edestä pois. Voin ja saan ajatella rankkojenkin aikojen ja muistojen parempia puolia; jokaisessa ajanjaksossa on kuitenkin ollut myös paljon hyvää. Mun ei ole pakko muistuttaa itseäni niistä traumaattisista asioista, vaan voin ihan hyvin miettiä, mitä kaikkea näiden asioiden ympäriltä löytyy.

Olen ihan tarpeeksi kauan rypenyt raskaissa muistoissa, eiköhän ne ole tehneet jo tehtävänsä. Näin ajattelen asiaa nyt.

Mitäs kaikkea pimeys on sitten mulle antanut? Kultaakin kalliimpia elämän opetuksia, opetuksia itsestäni ja muista ihmisistä.

Voimaa ja rohkeutta, olla omalla puolellani vahvana, toisin kuin mitä olen pimeydestä ajatellut ja kokenut saavani. Vaikka ison osan kokemuksista olisin mieluusti jättänyt kokematta, mun ei silti tarvitse ajatella niitä lannistavina ja ahdistavina asioina, vaan voin miettiä, mitä ne on mulle opettaneet.

Sanotaan, että asiat toistuu elämässä niin monta kertaa, kuin tarpeen on, että oivaltaisimme niiden sisältämät opetukset. Näin jälkeenpäin ajateltuna, omalla kohdallani, ymmärrän kokoajan paremmin tämän pointin.

Nyt tiedän ja ymmärrän, että enää mun ei tarvitse pelätä. Päivä kerrallaan alan valmistautua tähän ajanjaksoon, tällä kertaa ei puolustautumisasenteella, vaan armollisesti, kullanarvoisia kokemuksiani vaalien. Ja niistä oppineena.

Ja käyn vitamiinikaupassa.

Lisää kirjoittajalta Freian jäljillä

Uuden maailman edessä

Mikä saa ihmisen kohtelemaan toista alentuvasti? Halveksuen? Vihamielisesti? Mikä saa ihmisen suhtautumaan...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.