Haavoittuvaisuus on todellisinta rohkeutta

Suurin ja syvin pelkoni on ollut kohdata tyhjyys. Tyhjyys, jossa tuntuu ettei ole mitään, ei ketään, sekä itse ei ole mitään eikä kukaan. Ja tähän liittyy oman kuoleman kohtaaminen sekä myös oman heikkouden ja haavoittuvuuden kohtaaminen.

On hyvin pelottavaa uskaltaa olla heikko ja haavoittuva, ja erityisesti kun tämä maailma on opettanut että haavoittuvuus on heikkoutta. Mutta todellisuudessa haavoittuvuus on kaikista suurinta ja todellisinta rohkeutta mitä on olemassa. Koska kun uskaltaa olla haavoittuva muiden edessä ja muiden kanssa, sitä ottaa riskin hylätyksi ja torjutuksi tulemiseen. Kun uskaltaa kertoa toiselle että minä rakastan sinua, se on haavoittuvana olemista, koska ei voi tietää varmaksi mitä toinen tuntee.

Voi vain ottaa riskin ja uskaltaa elää elämää paljaana ja haavoittuvana, ja mikä tärkeintä haavoittuvuudessa on, on se että voisi hyväksyä sen että me tulemme kompastelemaan ja epäonnistumaan elämässä. Meidän ei siis tarvitse vain pelätä, että epäonnistumme, vaan meidän olisi tärkeä hyväksyä että tulemme epäonnistumaan elämämme aikana. Ei kaikki asiat mene haluamallamme tavalla. Ihmiset tulevat ja menevät elämässämme. Kohtaamme menetystä. Kohtaamme tuomitsemista. Kohtaamme ilkeitä ihmisiä, mutta tärkeintä on että emme ota heidän sanoja itseemme, vaan päästämme muiden tuomitsevasta asenteesta ja sanoista kokonaan ja kaikenkaikkiaan irti, koska se joka tuomitsee muita, kertoo vain hänen asenteestaan itseään kohtaan.

Haavoittuvuus myös tarvitsee rajoja. Se tarvitsee rakkaudellisia mutta lujia rajoja. Se että uskaltaa olla aidosti sitä mitä on, päästää irti liiallisesta vahvuuden roolista, ei tarkoita sitä että kannattaa avata itseään kaikille ja kaikelle. On tärkeää kuunnella ja kunnioittaa omia rajojaan, milloin on hyvä avata itseään ja milloin haluaa esimerkiksi levätä vain itsessään ja olla itseä varten. Haavoittuvainen ihminen kuuntelee itseään ja valitsee tarkoin, ketkä ihmiset päästää lähelle. Haavoittuvaisuus tarvitsee rakkaudellista suojaa ja turvaa. Turvaa olla heikko, turvaa päästää irti kontrollista, turvaa antautua, turvaa vain olla.

Monelle pysähtyminen on hirveän pelottava asia, koska siinä juurikin nousee kuoleman pelot. Jos pelkää hiljaisuutta ja pysähtyä yksin itsensä ja oman sisimpänsä äärelle, siellä ytimessä on useimmiten kuoleman pelko. Pelkäämme kuolemaa ja tyhjyyttä. Pelkäämme että katoamme. Etsimme merkitystä ulkopuolelta, että olisimme jotain. Tahdomme olla jotain jollekin, tahdomme että meitä rakastetaan, tahdomme olla hyvä äiti tai isä, hyvä kumppani. On pelottavaa kohdata tyhjyys, jossa ei ole mitään ja jossa lopulta on kaikki.

Minun sisälläni on koko elämäni ajan ollut syvää yksinäisyyttä ja olen kohdannut syvän tyhjyyden koirani kuoleman jälkeen, mutta vasta nyt olin valmis sukeltamaan oikeasti sinne kaikista syvimpään pelkoon eli tyhjyyteen. Sitä silti olen vältellyt kohtaamista, koska se tila on ollut minusta aivan hirvittävä ja kauhistuttava. Olen mielummin täysin raivona kuin siinä tilassa, kun en tunne mitään, enkä voi määritellä itseäni miksikään minkään tai kenenkään kautta.

Kävin läpi oman kuolemani. On tärkeää, että uskaltaisimme käydä lävitse oman kuolemamme, ennenkuin kuolemme. Ja olen ollut tietoinen siitä, että pelkään kuollakseni omaa syvintä heikkouttani ja sitähän se suru on opettanut uudestaan ja uudestaan: sukeltamaan syvän heikkouden ja haavoittuvuuden äärelle joka on ollut todella parantavaa ja elämän parhaimpia mutta pelottavampia kokemuksia.

Mutta olen myös huomannut, että se mitä enemmän pelkään: ei ole kuolema, vaan elämä. Usein pelkäämme elämää enemmän kuin kuolemaa. Koska niin usea elää tätä elämää elävänä kuolleena, ja niinhän minäkin elin Sandra-koirani kuolemaan asti. Sandran kuoleman jälkeen, ei ollut kuin kaksi tietä, kaksi vaihtoehtoa: joko lähden täältä lopullisesti, tai valitsen elämän eli alkaa elämään täydellä potentiaalilla askel kerrallaan ja antaa elämänenergian virrata kauttani tänne maailmaa.

Tulin päälle vuosi sitten päätepysäkille, josta en voinut jatkaa enää samalla tavalla: eli elää elävänä kuolleena. Se ei ollut elämisen arvoista ollenkaan. Ei ollut elämisen arvoista ruoskia itseään, pelätä läheisyyttä, kokea jatkuvaa yksinäisyyttä, ahdistua, pelätä, kokea turvattomuutta ja olla vihollinen itselleen. Sandran kuolema on ollut elämäni suurin ja pelottavin asia, mutta samalla se on ollut elämäni paras asia, koska valitsin elämän sen jälkeen.

Mutta vasta nyt kun oikeasti uskalsin kokea sen tyhjyyden, ilman että pidin mistään kiinni enkä vastustellut, annoin itseni luvan sukeltaa heikkouteni juurille. Kävin läpi kuolemani, vasta nyt pystyin kokemaan kuinka tyhjyydessä lopulta on se kaikki. Siellä on ne kaikki värit. Sieltä se elämä oikeasti alkaa. Kun uskaltaa olla sellaisessa välitilassa, vaiheessa, nollatilassa kun mikään ei virtaa, kun kaikki on pysäytetty, kun täytyy vain olla ja hengittää ja antautua katsomaan mitä tapahtuu.

Meidän elämässämme on useita syklejä elämän aikana. Ja kun vanha tulee päätökseen, sen jälkeen tulee tämä nollatila vaihe eli tyhjyyden vaihe, kun elämä valmistelee meitä uuteen vaiheeseen. Tällöin usein mieli, keho ja sydän tarvitsee lepoa, lupaa vain olla. Koska olemme inhimillisiä ihmisiä, emme koneita, meidän täytyy uskaltaa pysähtyä välillä vain olemaan, meidän arvokas ja rakas keho tarvitsee sitä jaksaakseen täällä ja pysyäkseen terveenä. Me haluamme heti uutta, haluamme heti kaiken tänne ja nyt. Meillä on unelmia, pieniä ja suuria, tahdomme että tiedämme milloin ne toteutuvat. Pelkäämme jos ne eivät toteudukaan, jos emme saakaan tervettä ja kaunista parisuhdetta. Mitä jos emme saakaan haluamaamme työtä. Mitä jos tapahtuu jotain pahaa.

Mutta elämä on silti viisaampi kuin me itse. Se tietää mitä aina tarvitsemme ja se antaa meille kyllä tarvitsemamme, ei sen minkä haluamme eikä siinä aikataulussa kun meidän oma ego haluaa. Se antaa meille oppeja jotta sielumme voi laajentua ja voimme edetä polullamme kohti unelmiamme, mutta meidän täytyy uskaltaa pysähtyä ja antaa elämän järjestää asiat. Meidän täytyy luottaa että elämä kantaa kaikissa hetkissä, ja on tärkeää että uskaltaisi välillä edes päästää irti kontrollista ja huolista, ja antaa ne korkeimman haltuun, ja luottaa että asiat järjestyvät aina ja meistä pidetään aina rakkaudella huolta. Myös haastavissa hetkissä, meistä pidetään huolta ja meitä rakastetaan hyvin paljon aina.

Mutta moni pelkää pysähtyä, kun tuntee tällöin olevansa avuton, hukassa, jumissa. Mutta mitä jos kohtaisikin tässä hetkessä ne pelot ja tunteet mitä pysähtymisen tila tuo, kun kokee ettei mikään liiku eteenpäin elämässä? Mitä jos tällä onkin tärkeä merkitys että kokee näitä hetkiä kun mikään ei liiku, kun kaikki on pysähtynyt, kun kaikki on tyhjää?

Mitä jos todellakin se mikä eniten pelottaa onkin se ELÄMÄ ja täydessä voimassa eläminen, ja itsensä suuresti toteuttaminen ja intohimojen seuraaminen, kuin KUOLEMA.

Ilon ja kiitollisuuden tilahan vie meidät hyvin hyvin haavoittuvaiseksi, koska pelkäämme tällöin että joku voi viedä meidän ilon pois. Oletko koskaan miettinyt kokiessasi suurta ilon ja onnen hetkeä, että mitä jos lapseni kuolee ? Mitä jos menetän työni? Ego nostaa näitä pelkoja, kun koemme suurta onnea ja iloa. Se on tila, joka herkistää ja joka avaa sydäntä todella aidolle kokemiselle, läsnäololle ja rakkaudelle. On siis inhimillistä pelätä, että jotain pahaa tapahtuu juuri niissä hetkissä kun koemme eniten iloa ja onnea. Mutta tärkeää on myös, että sallisi itselleen luvan elää täydesti tätä elämää onnellisena ja kiitollisena, ilman jatkuvaa pelkoa siitä että jotain ikävää tapahtuu seuraavassa hetkessä, tai antaa oman voimansa muille jos joku toinen ihminen ei olekaan puolestamme tai kanssamme iloinen.

On aivan parasta jakaa onnen ja ilon hetket jonkun kanssa, mutta se ei tarkoita sitä, että jos jollain on surullinen olo että itse ei saisi olla iloinen. Me usein samaistumme liikaa muiden tunteisiin ja kannamme vastuun muiden tunteista sillä tavalla, että luovumme itse onnestamme ja ilostamme, jos joku rakas läheinen kokee esimerkiksi sitä surua. Mutta surua kokevalle ihmiselle voi silti olla rakkaudellisesti läsnä, ja silti antaa oman ilon paistaa omasta rinnastaan ja sydämestään ulos. Ilon ja kiitollisuuden energia on korkeavärähteistä energia, joka parantaa myös muita, joten uskaltakaamme olla ja tuntea sitä mitä tunnemme.

Uskaltakaamme elää täydessä voimassamme, ollen uskollisia itselle ja omalle totuudellemme. Uskaltakaamme myös aina puhua oma totuutemme, vaikka se tarkoittaa riskiä hylätyksi tulemiseen. On tärkeää tässä ajassa, että perustaisimme ihmissuhteemme rehellisyyteen, aitoon yhteyteen ja kunnioitukseen. Koska jos joku ei kestä kohdata rehellisyyttä, ja torjuu sinut ja lähtee elämästäsi pois, silloin on aika vain päästää rakkaudella irti, tärkeintä oli että sinä uskalsit avata suusi, ja olit rehellinen itsellesi. Miellyttämisen aikakausi on loppunut, ja on aika uskaltaa olla aidosti mitä on, ilman muureja ja sitä vanhaa sota-ajankin vahvuuden roolia, joka meihin kaikkiin on enemmän tai vähemmän iskostettu.

Hyväksytään myös kuolema osana elämää, menetys osana elämää, kaikki tunteet osana elämää. Ja uskalletaan elää tätä elämää täysillä sellaisina ihmisinä, joita olemme. Ihmisen polku ei ole helpoimmasta päästä, mutta se on todella kasvattavaa ja opettavaista, ja on upeaa kulkea sitä teidän kanssanne ja saada tulla nähdyksi ja kuulluksi tämän kirjoittamisen kautta, ja kuulla ja nähdä kuinka moneen omat kirjoitukset kolahtaa ja vaikuttaa. Suuri kiitos.

Loppuun vielä Ritariperhosen viesti Pohjolan voimaeläimet kirjasta, joka mielestäni kuvaa upealla tavalla tätä muodonmuutosta, jota moni meistä käy nyt lävitse, sekä uskallusta valitse se valo eli elämä:

” Jossain vaiheessa ajattelin, että tässä se nyt oli. Olin kääriytynyt johonkin lämpimään, mutta palelin. Kaipasin valoa, mutta oli äärimmäisen pimeää. Tiesin olevani ruma, mutta ääni sisälläni intti, ettei se ollut totta. Jonain päivänä minustakin löytyisi kauneutta. En uskonut. Se jatkoi: ” olet karvainen, mutta pian samettia. Olet tahmea, mutta pian keveä. Nyt olet vihreä, mutta pian olet keltainen ja lennät.” Ääni oli sitkeä. Se toisti lausettaan uudelleen ja uudelleen. En voinut uskoa niitä.

Oloni kävi yhä huonommaksi. Oli ahdasta ja tukehdutti. Minua kuvotti ja pelotti, masensikin. Mitä pidemmälle aika kului, sitä hankalammalta tuntui. Jossain vaiheessa tajusin, etten jaksaisi enää. Minulla ei ollut syitä elää. Olin väärässä paikassa, vääränlaisessa kehossa, kaikin puolin väärä. Kukaan ei halunnut minua. Ajattelin, että lakkaan hengittämästä ja kuolen. Se lohdutti. Päätin odottaa sopivaa hetkeä. Valmistauduin ja pohdin. Epäilys nakersi taka-alalla. Olinko sittenkin tekemässä virheen? En. Ei tämä ollut elämisen arvoista. Vain loputonta pimeyttä ja ylen ahdas paikka.

Se tapahtui yhtenä aamuna, juuri kun aurinko oli kohonnut kalpeana horisonttiin. Minä yksinkertaisesti vain lopetin hengittämästä. Samalla hetkellä, kun elämäni lakkasi, kotelo murtui. Valo oli niin kirkas, että sokaisi. Kuoren sisältä tuli esiin hohtava olento. Tuo olento olin minä. Olin muuttunut joksikin toiseksi ja olin silti pohjimmiltaan sama. Kauneinta minussa olivat siivet. Niiden sametinpehmeä nukka, värikkäät kuviot ja mustareunaiset, ulkonevat kannukset.

Raotin siipiäni. Levitin ne suoriksi ja oioin niihin painuneet rypyt.

SITTEN PÄÄSTIN IRTI.

Lisää kirjoittajalta Rohkeutta astua omaan voimaan/Kaisa-Liisa Ahola

Haavoittuvaisuus on todellisinta rohkeutta

Suurin ja syvin pelkoni on ollut kohdata tyhjyys. Tyhjyys, jossa tuntuu ettei...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.