Entä jos kaikki on aina täydellisesti?

Pohdin usein maailman merkitystä. Pohdin usein myös sitä, että miksi täällä ollaan ja kuinka suuri vitsi koko elämä on. Mulle on ollut jo pitkän aikaa selvää, että en oo syntynyt tänne tekemään töitä, maksamaan veroja, lisääntymään tai tekemään monia muitakaan ihmiselämälle normiksi luokiteltuja asioita. Toki olen ihminen, mulla on oma arkeni ja tehtäväni täällä (niihin kuuluu mm. verojen maksaminen). Kaikki suoritukset ja tekemiset ovat kuitenkin vain osa näytelmää, joka sisältää lukemattomia erilaisia rooleja. Sen tiedän, että kaikki maskit ja roolit riisutaan aikanaan… Mitä silloin jää jäljelle?

Musta tuntuu juuri nyt siltä, että oon täällä siksi, että muistaisin OLEVANI.

Oon olemassa ja vain sillä on merkitystä. Se mikä todella on ja pysyy, on loogisesti pääteltynä ikuista ja todellista (en tiedä onko elämä loogista, mutta ainakin edellä mainittu tuntuu hyvältä sydämessä). Elämä on ikuista, vaikka kehoni vanhenee ja kuolee aikanaan. Elämä on ja jatkaa kulkuaan.

Sinä ja minä, rakas ihminen, olemme ELÄMÄ.

Voisiko siis olla, että huolimatta mistään ohimenevästä muodosta, kaikki on aina täydellisesti? Voisiko olla niin, että vaikka me välillä koemmekin epätoivoa, onnettomuutta, masennusta, tuskaa ja tolkuttomasti sydänsuruja, kaikki on niin kuin pitääkin?

Entä jos kaikki kipu liittyy uuden synnyttämiseen ja oman kokonaisuutemme muistamiseen? Entä jos jokaisen itketyn kyyneleen myötä sydän on aukinaisempi, vastaanottavaisempi ja antavaisempi Elämälle itselleen? Entä jos suurin lahja itsellemme ja muille on suostua tuntemaan itsessämme kaikki se, mitä on läsnä tässä hetkessä? Suostua tuntemaan kaiken ilmenevän uskomaton täydellisyys.

Mitä jos meidän ei tarvitse olla mitään muuta, kuin mitä olemme? Mitä jos saamme olla täydellisen valaistuneita, rakkaudellisia, pyhiä, armollisia ja anteeksiantavaisia? Mitä jos saamme olla epätäydellisen rikkinäisiä, epäsopivia, syntisiä, likaisia, pahoja, ja kaikkea muuta mikä on tuomittavaa?

Onko mikään tuomittavaa?

Kuka täällä tietää, oikeasti TIETÄÄ, mikä on oikein ja mikä on väärin? Moni meistä viittaa pyhiin teksteihin, auktoriteetteihin, tieteeseen (joka on uskonto itsessään), Jumalaan, Jeesukseen ja Saatanaan perustellessaan muiden kautta itselleen, mikä on ”oikea” tapa elää ja olla olemassa. (Jeesuskin aikoinaan opetti, että se ken tuomitsee toisen, tuomitsee itsensä. Musta onkin hauskaa kuunnella Raamattu-uskovaisten suusta heidän tuomioitaan syntisestä maailmasta ja ihmisestä. Ja toki samalla havainnoida itsessä samaa tuomitsevuutta tuomitsijoita kohtaan. 😉 Ihminen on hassu olento.)

Miksi tuomitessaan toisen tuomitsee itsensä? Koska tietoisuus on yksi, mieli on yksi. Olemme kaikki osa tätä Yhtä. Yhtä, joka tunnetaan myös nimellä Rakkaus.

Mitä Rakkaus on sinulle?

Mulle Rakkaus isolla R:llä on yhtä kuin Elämä. Mun kokemuksen mukaan Rakkaus ei tuomitse, vaan Rakkaus rakastaa. Rakkaus hyväksyy ja sallii kaiken. Rakkaus hyväksyy ja sallii myös sen, että ei hyväksy ja salli. Rakkaus näkee muodon ja ajan läpi. Rakkaus tuntee sinut, koska Rakkaus tuntee ITSENSÄ.

Hyvin yksinkertaista. Usein niin yksinkertaista, että sitä ei voi tunnistaa todeksi.

Onneksi sen voi kokea. Sen voi kokea antautumalla ja sallimalla, päästämällä irti kontrollista. Voi todeta itselleen, että: ”En tiedä. En tiedä, miksi täällä ollaan, miksi tämä kaikki tapahtuu, miksi elämä on helvettiä, taivasta tai molempia.”

Kun luopuu tietämisen tarpeesta, kokemus RAUHASTA astuu sydämeesi. Sydämestä käsin rauha leviää koko kehoosi ja mieleesi, kunnes sinä olet rauhassa kaiken sinussa eli maailmassa olevan kanssa.

Kaikki on ja saa olla. Siinä on rauha.

Siksi voikin sanoa, että kaikki on aina täydellisesti.