Ei enää uhriutumista!

Sanaa uhriutuminen käytetään kuvaamaan henkilöä, joka ei ota vastuuta tilanteestaan tai tunteistaan, vaan syyttää muita ja kokee itsensä menneiden tapahtumien, jonkin tilanteen tai toisten ihmisten toiminnan uhriksi. Mielestäni tämä sana on loukkaava, tuomitseva, alistava ja vähättelevä.

Kun ihminen kokee itsensä olosuhteiden uhriksi, hän kokee tapahtuneen henkisestä haavasta käsin – traumasta käsin. Ennen kuin ajattelet, että okei, tämä ei koske minua, lue vain eteenpäin. Avaan tässä hieman ymmärrystä traumasta ja selitän samalla, miksi ehdotan sanan uhriutuminen tilalle sanaa haavoittunut.

Trauma on kehoon jämähtänyttä tunne-energiaa

Usein ajatellaan, että ihminen voi saada trauman vain jonkin hyvin traagisen tapahtuman seurauksena, mutta se ei pidä paikkaansa. Hyvin monenlaiset tilanteet voivat aiheuttaa trauman. Kysymys onkin tapahtuman luonteen sijaan ennemminkin siitä, onko ihmisellä ollut keinoja käsitellä tilannetta ja siihen liittyviä tunteitaan. Trauma tarkoittaa hermoston muistiin jäänyttä emotionaalista tuskaa, joka ei ole päässyt purkautumaan.

Käsi ja höyhen

Trauma voi syntyä koulukiusaamisen, sydämen särkymisen, lempinallen hukkumisen tai minkä vain tilanteen myötä, jossa ihminen kokee voimakkaan tunnereaktion, joka ei pääse purkautumaan asianmukaisella tavalla. Voisin väittää, että meillä kaikilla on eriasteisia traumoja kehossa ja että ne ovat paljon useammin pahoinvoinnin taustalla kuin vielä yleisesti ymmärretään.

Lapsena esimerkiksi nähdyksi ja kuulluksi tuleminen liittyy vahvasti selviytymiseen. Jos äiti unohtaa lapsensa, hän ei tule selviytymään hengissä. Kokemus, että minua ei nähdä, voi pelästyttää lapsen ja aiheuttaa trauman, energian jähmettymisen hermostoon.

Kun sama ihminen sitten aikuisena kokee, että ei tule nähdyksi, saattaa kehossa käynnistyä samanlainen reaktio kuin silloin lapsena. Selviytymisvaisto kytkeytyy päälle. Kyseessä on taistele tai pakene -reaktio, joka aktivoituu automaattisesti henkeä uhkaavassa tai sellaiseksi tulkittavassa tilanteessa. Vaihtoehtoisesti ihminen jähmettyy kuin antilooppi, jonka kimppuun leijona hyökkää. Hän saattaa siis esimerkiksi käydä kimppuun (taistele) tai lähteä ryyppäämään (pakene) tai eristäytyä kotiinsa (jähmettyminen), kun kokee jääneensä huomiota vaille. Tässä tilanteessa reaktio ei pohjaudu itse tapahtumaan, vaan solumuistissa olevaan malliin.

Kompassi kädessä

Traumareaktio saattaa vaikuttaa ulkopuolisen silmin täysin absurdilta. Usein ihminen ei pysty ajattelemaan järkevästi eikä ymmärrä, että esimerkiksi suuttuu suhteettoman paljon asiasta, jonka toinen näkee aivan mitättömänä. Ja vaikka hän pystyisikin järjellä huomaamaan reaktionsa olevan suhteeton tapahtuneeseen verrattuna, hän ei voi mitään sille, että keho on toista mieltä. Keho on luotu suojelemaan meitä ja jälleen se toimii kuten pitääkin: asettuu asemiin, kun kokee hengenvaaraa. Tunne on todellinen.

Ihminen saattaa kokea, ettei voi tilanteelleen kerta kaikkiaan mitään. Hän saattaa kokea olevansa täysin voimaton ja neuvoton. Että ”aina käy näin”. Että elämä on julmaa. Eikä kukaan tunnu ymmärtävän.

Jos tässä tilanteessa menet sanomaan tälle henkilölle, että hän uhriutuu, mitä luulet, että tapahtuu? Minä luulen, että hän menee siitä vain enemmän lukkoon.

Uhriutujaksi kutsuminen lamaannuttaa entisestään

Uhriutuminen sanana antaa ymmärtää, että ihminen itse tekee itsestään uhrin. Se kuulostaa mielestäni ajatukselta, että hän voisi lopettaa ”lapsellisen kiukuttelunsa”, jos vain haluaisi. Että uhriutuja on nyt vain päättänyt heittäytyä draamakuningattareksi eikä suostu ottamaan vastuuta itsestään.

Totuus on, että hänellä tuskin on siihen minkäänlaisia keinoja. Liskoaivo on etuotsalohkoa voimakkaampi. Jos koko keho solutasoa myöten on sitä mieltä, että vaara uhkaa, on siihen aivan turha järkeillä päälle mitään. Hermoston opettaminen uuteen käyttäytymismalliin on onneksi mahdollista, mutta se ei tapahdu yhdessä yössä. Jos ihminen on lapsuudessaan haavoittunut ja jokin tapahtuma saa hänen haavansa esiin, onko se hänen omaa syytään? Syy on hänen hermostossaan, joka yrittää suojella häntä.

Neuroni

Haavoittunut sanana kuvaa, että jotain on tapahtunut ihmiselle. Hän ei ole itse tehnyt itsestään haavoittunutta – kukaan meistä ei kärsi tahallaan. Kukaan meistä ei kehitä tahallaan huonoja reagointitapoja. Toisin kuin uhriutuminen, haavoittuminen on ymmärrettävää. Sitä on tapahtunut meille kaikille.

Syyttämällä toista uhriutumisesta saamme hänen olonsa entistäkin toivottomammaksi. Pesemme kätemme tilanteesta ja jätämme hänet oman onnensa nojaan. Jos sen sijaan kohtelemme ihmistä haavoittuneena, on asennoituminen paljon asianmukaisempaa. Tällöin ymmärrämme, että hän reagoi miten reagoi, koska häneen itseensä on joskus sattunut. Hän kantaa edelleen tuskaa mukanaan, kehossaan ja sielussaan.

Ihminen, joka syyttää muita tai menneitä tapahtumia nykyisestä tilanteestaan (eli ”uhriutuu”), tekee sen, koska on haavoittunut yli oman sietokyvyn, eikä pysty, osaa tai ole vielä valmis ottamaan vastuuta tunteistaan.

Kyltti, jossa lukee Help

Ihminen haluaa tuntea olevansa turvassa

Joskus voi tuntua turhauttavalta, kun toinen syyttelee muita ja menneitä omasta tilanteestaan. Ulkopuolisen on helppo nähdä, ettei se vie minnekään. Vastuun ottaminen saattaa kuitenkin tuntua hyvin pelottavalta ihmisestä, joka on tottunut olemaan ”olosuhteiden uhri”. Trauman kautta reagoiva kaipaa ennen kaikkea ja kaikista eniten turvallisuuden tunnetta. Sitä tuo tuttuus. Tärkeintä on siis toimia tutulla tavalla, oli tuo käyttäytymismalli kuinka haitallinen tahansa. Ihminen haluaa pysyä turvassa tutussa olotilassaan, tutussa käsityksessä itsestään.

Harvoin ihminen tätä itse tiedostaa, vaan ajattelee järjellä, että totta kai hän tahtoo muuttua tai erilaisen elämän. Alitajuiset, vaistonvaraiset voimat pitävät kuitenkin hyvin puolensa.

Turvan hakeminen tuttuudesta on myös usein syynä siihen, miksi traumaattista tapahtumaa toistetaan omassa elämässä yhä uudestaan ja uudestaan – päädytään väkivaltaisiin suhteisiin tai tullaan hylätyksi. Se on tuttua ja siten turvallista. Näin paradoksaalinen asia trauma todellakin on. ”Uhrina” eli haavoittuneena pysyminen saattaa tuntua paljon turvallisemmalta kuin tuntematon vastuunotto, tuntematon tunteiden käsittely, tuntematon eheytyminen ja voimaantuminen.

Uhriutuminen sanana viittaa siihen, että ihminen ei suostu etenemään asiassaan, vaan tekee itsestään tahallaan avuttoman. Kun näemme toisen sen sijaan haavoittuneena, on helpompi ymmärtää, että hänellä ei itse asiassa ole keinoja, kykyä tai uskallusta siirtyä vielä eteenpäin. Pystymme silloin paljon helpommin tuntemaan empatiaa häntä kohtaan ja antamaan hänelle tukea sekä aikaa ja tilaa kerätä voimia.

Siluetti tähtitaivaan edessä

Mitä vastuun ottaminen tunteista tarkoittaa?

Vastuun ottaminen tarkoittaa ennen kaikkea halua päästää irti syyttämisestä. Se on halua suunnata syyttämiseen menevä energia mieluummin omaan toipumiseen. Vastuun ottamisen opettelulle täytyy antaa aikaa – se ei todellakaan käy hetkessä. Toisista tunteista voi olla helpompaa ottaa vastuu kuin niistä kaikkein kipeimmistä. Ensimmäinen askel on nimenomaan halu: halu muuttaa suuntaa, halu kohdata haavansa, halu eheytyä ja halu löytää rohkeus astua ulos vanhasta roolista kohti tuntematonta mutta ehjempää tulevaisuutta.

On tärkeää olla armollinen ja ymmärtää, ettei se välttämättä heti onnistu. Oikea suunta on kaikkein tärkein. Meillä on koko elämä aikaa opetella. Jokainen askel myös voimaannuttaa, kun pikkuhiljaa huomaa, ettei oma tilanne olekaan täysin muiden käsissä tai riippuvainen menneistä.

Maapallo kainalossa

Vastuun ottaminen tarkoittaa halua parantua haavoistaan riippumatta siitä, missä, miksi tai milloin ne ovat syntyneet. Se tarkoittaa ymmärrystä, että vain itse voi parantaa omat haavansa. Satuttaja ei voi niitä parantaa. Anteeksipyynnöt eivät korjaa hermostollisia jännitystiloja ja solutasolle asti urautuneita toimintamalleja.

Vastuun ottaminen omista tunteista tarkoittaa, että on valmis näkemään itsensä haavoittuneena. Harva varmastikaan haluaa nähdä itsensä uhriutujana – helpompaa on varmasti myöntää olevansa haavoittunut. On paljon helpompaa pyytää anteeksi, kun ymmärtää toimineensa omista haavoista käsin. On paljon helpompaa antaa itselleen anteeksi, kun ymmärtää toimineensa vaistonvaraisesti itsensä satuttaneen pikkulapsen näkökulmasta käsin.

Ja ei, ihminen ei ollut ”lapsellinen”. Hän on jäänyt tämän tunteen käsittelyn kohdalla aikaan, jolloin hänellä ei kerta kaikkiaan ollut tarvittavia keinoja tunteen purkamiseen. Se on vain inhimillistä.

Jokaisella on oikeus myöntää olevansa haavoittunut ilman, että kukaan tulee sanomaan häntä uhriutujaksi.

Tunteista vastuun ottaminen tarkoittaa, että purkaa sisälleen jumiutuneen tunteen. Kohtaa sen, tuntee sen, ilmaisee sen. Kirjoita, piirrä, juokse, tanssi, laula, huuda, maalaa, hakkaa tyynyä, ja jatka, kunnes helpottaa. Älä enää pakene tunnetta. Lapsena ei ollut keinoja ilmaista sitä ja kun sen jälkeen tunnetta on vain vältellyt, se on jäänyt kehoon. Nyt on aika antaa sen virrata ulos. Ja sehän lähtee, kun vain päästät sen.

Nainen metsätiellä avaa kätensä

Vastuun ottaminen tarkoittaa, että jos ei pysty itse käsittelemään tunteitaan, hankkii asiaankuuluvaa apua. Joskus vasta harjoituksen kautta pystyy ottamaan etuotsalohkossa sijaitsevan järkialueen käyttöön silloinkin, kun liskoaivot pukkaavat taistele tai pakene -hikeä ohimoille. Silloin kokemustaan pääsee jäsentelemään ja omaa käyttäytymistään suunnittelemaan, vaikka tunne olisikin päällä. Silloin saa hillittyä impulsiiviset, tunteiden vallassa tehdyt päätökset ja liikkeet.

Vastuun ottaminen tarkoittaa, että ymmärtää oman reagoinnin tulevan nimenomaan haavasta, ei siitä, mitä itse asiassa tapahtui tai mitä joku toinen sanoi tai teki. Toisen syyttäminen ei paranna haavaa. Kun kysyy itseltään, miksi minä reagoin näin, saattaa löytää haavansa äärelle. Vasta sitten, kun haavan näkee, sitä pystyy hoitamaan.

Vastuun ottaminen tarkoittaa, että antaa itse itselleen sitä, mitä siinä tilanteessa tarvitsee. Jos on paha olla, tuskin oikeasti tarvitsee ylensyöntiä tai ryyppyreissua. Silloin tarvitsee lohtua, syliä, kuuntelijaa. Tai sitten jotain muuta – onkin kysyttävä itseltä, mitä minä tarvitsen juuri nyt, ja toimittava sen mukaan. On rohkeasti pysähdyttävä itsen äärelle.

Pelastusrengas

Keskustelu sisäisen lapsen kanssa

Minkä ikäinen olen tässä tunteessa nyt? Minkä ikäinen lapsi reagoi näin? Mitä sellaista tapahtui, että minuun sattui? Mitä tämä lapsi olisi tarvinnut? Anna vastausten tulla vapaasti mieleesi ja hyväksy ne oikeina.

Itse olen saanut näin yhteyden moniin hetkiin lapsuudessa, joina olen itseni satuttanut enkä ole saanut ilmaistua kipuani mitenkään, kenellekään. Ymmärrän siinä hetkessä, miksi tunnen mitä tunnen, miksi reagoin tällä tavoin. Ymmärrän, että se, mitä minulle on tapahtunut silloin lapsena, vaikuttaa yhä kehossani kuin se tapahtuisi juuri nyt.

Voin mielessäni ottaa tämän lapsen syliin ja kuunnella häntä oikein kunnolla, antaa hänen kertoa, mitä tapahtui ja miltä se tuntui. Voin antaa itselleni mahdollisuuden sanoa nyt kaiken sen, mitä en silloin kauan sitten osannut sanoa, itkeä kaikki ne kyyneleet, joita en osannut silloin itkeä. Tunne pääsee viimein vapauteen.

Enkä todellakaan sano tälle lapselle, että kylläpäs sinä nyt uhriudut. Sanon hänelle, että olet maailman rakkain ja tärkein ja kaikki, mitä sanot, on todella tärkeää ja minä kuuntelen huolellisesti jokaisen sanan.

Voin nyt olla itselleni se aikuinen, jota olisin silloin kaivannut. Voin lohduttaa lasta aikuisen näkökulmasta ja antaa hänelle selityksiä, joita hän ei silloin saanut. Voin auttaa lasta ymmärtämään tilanteen.

Äiti ja lapsi tiellä käsi kädessä

Ja kun kuuntelen tätä lasta, en syytä menneitä tapahtumia, ikävää tilannetta tai siinä olleita ihmisiä. Tämä reaktio oli minun reaktioni, tunne oli minun tunteeni, kohdeltiinpa minua miten huonosti tahansa. Harvoin ihmiset edes tarkoittavat mitään pahaa. Minä tiedän, että kaikki yrittävät täällä parhaansa. Ei me aina osata. Kukaan ei ole täydellinen. Ja yleensä juuri niihin ihmisiin, jotka satuttavat muita, sattuu kaikkein eniten. Minä ymmärrän sen. En syytä ketään. On minun oma tehtävä hoitaa omat haavani.

Toki voimme aina olla toistemme tukena tässä tunteiden purkamisessa ja haavojen hoitamisessa. Tuki onkin usein hyvin tärkeää – joissain tapauksissa eheytyminen vaatii myös ammattilaisen apua. Parantuminen on kuitenkin minun oma tehtäväni ja se, että hankin sille kaiken tarvittavan ajan, avun ja keinot, on minun omalla vastuullani.

Voittajan siluetti auringonlaskussa

Jos ajattelemme ihmisen haavoittuneeksi, annamme hänelle aikaa ja tilaa ymmärtää itseään, hoitaa haavojaan ja parantua. Haavoittunutta voi yrittää ymmärtää. Haavoittuneen vieressä voi seistä. Hänelle voi ojentaa kätensä, tukensa.

Uhriutuja puolestaan saa jäädä oman onnensa nojaan. Hänen toimintaansa ei voi ymmärtää eikä hyväksyä. Uhriutujalle nyrpistetään nenää ja käännetään selkä.

Toivoisin siis, että tämän sanan käyttö lopetetaan ihan kokonaan ja kohdellaan siipeensä saaneita ihmisiä sellaisina kuin he ovat – haavoittuneina. Näin meillä on paljon parempi mahdollisuus parantua haavoista, joita meillä kaikilla kuitenkin on. Oltaisiin ihmisiä toisillemme.

Kiitos. <3

Tytöt auringonkukkakedolla muodostavat sydämen käsillään

Kuvat: Paul Gilmore, Jamie Street, Hal Gatewood, Fernando Venzano, Greg Rakozy, Ben White, Raul Varzar, Nick Fewings, Jon Flobrant, Miguel Bruna, Lauren Richmond

 


Seuraa Instagramissa @ihmisnainen

 

Lisää kirjoittajalta Ihmisnainen / Sanna Poikelus

Ei enää uhriutumista!

Sanaa uhriutuminen käytetään kuvaamaan henkilöä, joka ei ota vastuuta tilanteestaan tai tunteistaan,...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.