Arkinen ja henkinen kulkevat käsi kädessä

Olemme ymmärtäneet henkisestä kasvusta jotain keskeistä silloin, kun käsitämme, että ei ole olemassa mitään tavallisesta elämästä erillistä ”henkistä minää”. Me olemme aina me – enemmän tai vähemmän kontaktissa siihen arkiseen minään, joka ihmisyyden matkaa täällä taivaltaa.

Ei ole kuitenkaan ihan tavatonta, että henkisyyttä käytetään negatiivisiksi koettujen persoonallisuuden piirteiden tai vaikeiden asioiden peittelyyn.

Henkisellä kehityksellä on ainakin osittain sellainen maine, että mitään ikävää ei saisi olla olemassakaan.

Tämä johtaa helposti asioiden väistelyyn sen sijaan, että uskaltautuisimme tutustumaan oman olemuksemme ja elämämme varjopuoliin ja suostuisimme oppimaan niistä.

Henkisyys saattaa myös merkitä lähinnä kivaa harrastusta, jossa erilaisia asioita ”sokerikuorrutetaan” henkisellä helinällä, mutta mikään omassa arkikokemuksessa ei varsinaisesti muutu.

Ikävimmässä tapauksessa henkisyyttä käytetään ihmisten luokitteluun ja erilaisiin hierarkioihin. Koska henkisyydessä helposti ajatellaan, että kyse on meidän suhteestamme jumalaiseen, voi ihmisestä tulla aika minäkeskeinen, vaikka savuverhona ympärillä olisikin pyrkimys johonkin ”korkeampaan hyvään”.

Oman itsen kehittämisessä ehkä kaikkein keskeisintä on ymmärtää se, että ketään opettajaa, auttajaa tai metodia ei pidä asettaa itselle auktoriteetiksi sellaisella tavalla, että emme enää itse ajattele omilla aivoillamme.

Sellainen henkisyys, jota käytetään vastuunoton välttelyyn, on väärin ymmärrettyä henkisyyttä.

 

Maltatko sitoutua?

Koska nykyään on tarjolla niin valtavasti erilaisia aatesuuntauksia, metodeja ja tietoa, saatamme tehdä jatkuvia suunnan muutoksia vain siihen perustuen mistä suunnasta minäkin päivänä tuulee. Tällöin meiltä jää kokematta se, miten voimakasta voi olla sitoutua johonkin ja syventää harjoitusta vaikkapa vain jonkin yhden yksinkertaisen tavan, kuten päivittäisen hiljentymisen, kautta.

Tätä taustaa vasten hahmotan asiaa niin, että syvästi inhimillinen ja syvästi henkinen ovat sama kokemus: antautumista sille, mitä kulloinkin lävitsemme tulee koettavaksi ja joskus myös näkyville. Esimerkiksi surun hyväksyminen ja sen kokeminen täydesti on sekä syvästi inhimillistä että henkistä.

Yksi kauneimpia henkisyyden muotoja on olla peileinä toinen toisillemme ja äänitorvena jumalaiselle, joka haluaa ilmentää itseään meissä.

Siksi ajattelenkin, että on vähintäänkin yhtä tärkeää harjoittaa sellaista ajattelua ja toimintaa, joka tähtää itsetuntemuksen lisääntymiseen, kuin keskittyä johonkin leimallisesti henkisenä harjoituksena pitämäämme.

Itsetuntemuksella en tarkoita jotain ”parempaa itsetuntoa”, vaikka sitäkin yleensä tulee lisää, kun tunnemme oman itsemme oikeasti.Itsetuntemuksen pointtina on hahmottaa ja hyväksyä miten juuri minä missäkin tilanteessa reagoin ja toimin, mitä oikeastaan ajattelen ja minkälaisessa tunnemaisemassa vaellan.

 

Kohtaa elämä tässä ja nyt

Kun harjoittelemme olemaan ”valot päällä” omassa elämässä, alamme nähdä minkälaiset kuviot toistuvat ja minkälaista elämää oikeasti elämme. Saamme itsemme pikkuhiljaa kiinni itsepetoksesta sen suhteen, miten lähellä sitä ihannoimaamme henkisyyttä mahdammekaan olla.

Koska useampikin viisas on todennut, että taistelu tosiasioita vastaan on se turhin taistelu, ei meillä ole muuta vaihtoehtoa kuin myötätuntoisesti hyväksyä se missä olemme juuri nyt, minkälaisia olemme ja millaista elämämme on.

Itsetuntemuksen lisääntyessä tarvitsemme myönteistä suhtautumista omaan itseemme. On myös tärkeää oivaltaa, että oman itsen kaikkien puolien näkeminen ja tilanteen hyväksyminen ei tarkoita sitä, ettemmekö haluaisi muuttua.

Itsetuntemuksen lisääntyminen voi näkyä vaikkapa näin: emme esimerkiksi enää kuvittele olevamme rauhallisia ja loogisia, koska oikeasti menemme nollasta sataan sekunnissa ja kukaan ei pysy kärryillä kanssamme. Näin siis on. Katsomme itseämme ja olemme hyväksyvästi tämän totuuden kanssa.

Sitten seuraa vihdoinkin jotain hauskaa: muutoksen mahdollisuus. Nyt emme enää ole a) sokeita sille, mitä oikeasti tapahtuu juuri nyt b) taistele sitä vastaan, vaan c) välttelyn vähennyttyä tai loputtua voimme vihdoin alkaa oivaltaa, miten syvästi olemme identifioituneet siksi persoonallisuudeksi/käytösmalliksi/tunnemaisemaksi mitä itsessämme kohtaamme.

Identifioitumista kannattaa pysähtyä hetkeksi pohtimaan. Siinä on kyse yksinkertaisimmillaan siitä, että olemme hyvin kiintyneitä johonkin käsitykseen itsestämme.

Usein olemme ymmärtämättämme kovin kiintyneitä johonkin negatiiviseen tai hankalaksi kokemaamme itsessämme. Mitä tiukemmassa käsitys itsestämme istuu, sitä vahvemmin uskomme olevamme tuo ihminen ja sitä vahvemmin tuo roolitus elämäämme ohjaa.

Ja kun huomaamme miten on, olemme jo voiton puolella: ymmärrämme syvästi, että ”Hei, enhän minä varsinaisesti ole tuo tyyppi, joka toistuvasti toimii/tuntee/ajattelee noin.” ja olemme vapaita purkamaan tämän roolin pois itsestämme.

On luonnollisesti selvää, että kaikki tämä ei tapahdu aamupalalla kahvin ja croissantin välisessä ajassa. Sen sijaan itsetuntemuksen lisäämisestä voi tehdä ihan hyvin arkisen harjoituksen, eli valita pysytellä läsnä itselleen kaikissa elämänsä hetkissä (niin hyvin kuin mahtaa) ja antautua elämän opetettavaksi omana kokonaisena, inhimillisenä itsenä. Oman keskeneräisyyden myöntäminen ja sen kanssa kasvuun antautuminen on suurinta henkisyyttä ja tekee meistä rakastavampia kanssakulkijoita ympärillämme oleville ihmisille.

 

 

 

 

 

 

 

Lisää kirjoittajalta Yhteyden voima

Hellyys tuli vieraisille

  Outo vieras koputti oveeni. –Hei mä olen Hellyys, vieras totesi. Hieman...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.