Ja siinä hetkessä mieleen nousevat sanat “..and she rise from the Ashes, like a Phoenix.” Ja hän nousi tuhkista, kuten feenix -lintu.
Siltä minusta tuntuu. Useimmat kerrat paine, äärimmäisen kova paine, on tuntunut vaan äärettömän, käsittämättömänkin tuskaiselta ja epämääräiseltä, vailla päämäärää tai suuntaa. On kuin minut olisi heitetty rotkoon kuin marionettinukke, jossa ajelehdin aallokon riepoteltavana, paikoin osuen seinämiin ja kiviin, loukaten itseäni, itkien epätoivosta myrskyn silmäkkeessä. Tämä kuvaa täysin useimpia tunnetilojani viimeisen vuoden ajalta. Ei ankkuria, ei mitään kiintopistettä tai majakkaa elämässä. Ei ihmisenä, eikä paikkana jossa voisin olla. Ja asettua. Ei, olen ollut vain elämän hurjan voiman armoilla, kuten ihminen on luonnossa mahtavan äitimaan armoilla. Ei pakotietä, ei mitään mihin mennä. Paeta tai piiloutua. Nope. No. Olen ollut sateessa alasti. Nuutuneena, riepoteltuna, revittynä, hajalla. Ja silti, seisonut pystyssä. Sen kaiken keskellä. Omin jaloin, omin voimin. Niillä vähäisillä mitä on jäljellä kaikesta siitä, mitä ylitseni on pyyhkiytynyt. Hyökyaalto. Ja jaksanut. Jollain ihmeen lahjalla. Ei ole ollut muuta vaihtoehtoa, kuin jaksaa. Jaksaa, jaksaa ja jaksaa.
Välillä antaa itsensä hajota. Itseni kanssa, tai hyvin voimakkaasti voimauttavasti jonkun läsnäollessa ja sylissä. Siitä eheytyy. Oppii, miten pitää itseään, miten muut tekevät. Antaa armoa, lohdutusta, hellyyttä ja rakkautta. Itselleenkin. <3 <3 <3 Kannustavia sanoja, tsemppausta, lepoa ja voimien keräämistä oman tunteen mukaan.
Siitä alkoi eheytyminen.
Siinä olen tässä. Olen pisteessä, jossa alan ymmärtää noita kuoppia, kaivoja ja rotkoja, tuntea mitä ne kertovat ja antautua. Se on ihan hel***n vaikeaa, mutta sen arvoista. Eikä aina välttämättä pysty, kykene tai ole mahdollista tehdä niin. Toisaalta uskon, että kaikki tapahtuu juuri silloin kun on tarkoitus. Ja paras. Meille kaikille. Se kamelin selän katkeaminen tilanteessa, kun “ei saisi”. Yleensä kuitenkin ihmiset ovat valmiita ja halukkaita auttamaan, kun jollakulla on paha olla. <3 On tullut huomattua, että ihan turhaan pelkään itkemistä muiden edessä, tunteideni näyttämistä avoimesti tai muuta vastaavaa. Ihmiset ovat minun tukenani, minua tukemassa. Ja antamassa välittämistä, halaamassa, tukemassa, silittelemässä. On aivan käsittämätöntä itseasiassa, miten tilanteet, joissa olen rotkahtanut täysin, on ollut puolituttuja ihmisiä läsnä ja he ovat eheyttäneet lähestulkoon enemmän kuin juuri mikään muu aiemmin. Tulla nähdyksi ja kuulluksi. Se on yksi avain. Myös itselleen.
Minä olen pisteessä, että nyt tarvitsen omaa tilaa. Olen hajotettu, olen parannettu. Hajonnut taas uudelleen. Ja uudelleen, ja uudelleen. Rakastanut. Itseäni, kaikkea itsessäni.
En ole silti mikään guru. Tulee päiviä, kun tekisi mieli tukeutua johonkuhun muuhun. Mutta oma voima syntyy yhteydestä itseen. Omien tunteiden kanssa olemisesta. Silti, välillä tarvitsee helpotuksekseen jonkun muun vierelleen, ja se on okei. Kaikki, on okei. <3 <3 <3 Mikä tuntuu hyvältä.
