Syömishäiriö ja minä

Vajaat 25 vuotta sitten kuulin olevani väärän kokoinen, vähän jopa lihava. Olin oikeasti hoikka, painoindeksini oli normaalipainon alarajoilla. Kun tuota asiaa tarpeeksi pyöritin, aloin uskoa siihen itsekin. Jo lapsuudessa mieleeni parkkeerannut ajatus siitä, että nainen ei voi olla tyytyväinen kehoonsa, heräili ihan uudenlaiseen energiaansa tämän ”oivallukseni” myötä. Lopulta olin ihan varma, että olen pullukka, jonka tulee tehdä asialle jotain ja nopeasti.

Hankin kortin kuntosalille ja samalla päätin vähän “katsoa tarkemmin mitä syön”. Paino alkoi pudota, sain kehua ja hyvää palautetta; “sustahan tulis hyvä malli”. Sain bensaa liekkeihin ja nipistin entistäkin enemmän syömisistäni, samalla lisäsin liikuntaa. Päätin että klo 19 jälkeen en syö palaakaan mitään. Pikkuhiljaa tuo illan viimeinen suupalani aikaistui; välillä en ”saanut” syödä mitään enää klo 18 jälkeen.

Tein pitkiä lenkkejä, kävelin aina muutaman kilometrin päässä olevaan kouluun ja takaisin säästä huolimatta. Kävin salilla vaikka koulun ruokatunnilla, jos näytti siltä etten olisi myöhemmin ehtinyt. Laskin kaikki kalorit sitämukaa kun söin. Välillä homma karkasi lapasesta, jos “repsahdin” ja söin karkkia. Se tiesi ylimääräistä treenikeikkaa, salilla tai lenkillä.

Paino putosi yli 10kg kolmessa kuukaudessa ja mä olin edelleen se “vähän lihava”. Jos vähä vielä lähtis niin sit olis hyvä.

kuva: Unsplash

Luin muotilehtiä, ihailin malleja, näkyviä luita. Esikuvanani oli sen ajan heroinchic-tyylinen vaalea lyhyttukkainen malli, olin ihan samannäköinenkin, mutta p*rkele kun en päässyt yhtä laihaksi. Puristelin vyötäröäni; voi kun tuosta sais nuo pari senttiä vaan repäisemällä pois. Ei saanut. Katsoin itseäni, panikoin mielessäni “oonko mä kauhee läski?”. Painoindeksini oli silloin noin 17.

Olin syömishäiriöinen, hermoraunio 20-vuotias lähihoitajaopiskelija.

Jossain vaiheessa ikuinen kyylä-isosiskoni (kaikella rakkaudella..!) huomasi että nyt ei kaikki ole hyvin, pikkuhiljaa pitkin hampain myönsin tilanteeni ja siskon pakottamana hankin apua.

Oireilu muutti muotoaan; laihdutus ja ruuan välttely muuttui bulimiakäyttäytymiseksi. “Sain syödä mitä vaan” mutta syömistä seurasi välitön ahdistus, syyllisyys ja vessanpönttö lähietäisyydeltä tuli tutuksi. En koskaan oppinut tekniikkaa, joten aika äkkiä yrjöämiset loppui. Samoin ahmimiset.

kuva: Unsplash

Ahdistus silti jäi. Vaikka kävin juttelemassa ammattilaisen kanssa, pidin jotain ihmeellistä muuria edessäni enkä päästänyt ketään liian lähelle. Esitin onnellista, ongelmansa ymmärtänyttä aikuista ihmistä. Todellisuudessa mua ahdisti ihan älyttömän paljon. Elämäntilanteeni oli tuolloin muutenkin raskas, silloinen parisuhde vei valtavasti mun energiaa, koin jatkuvasti etten saa olla oma itseni vaan piti esittää jotain muuta. Elämä jatkui, oireilu jäi hiljalleen, mulla ei ollut aikaa keskittyä syömishäiriköintiin. Tilalle tuli muita, akuutimpia, isompia ja tärkeämpiä asioita.

Monta vuotta pysyi kehoahdistus poissa, mutta kun elämäntilanne jossain vaiheessa tasaantui, pääsi vanhat ajatukset taas esiin. Ei tosin samassa mittakaavassa, mutta yleisenä tyytymättömyytenä omaan ulkomuotoon ja kehonkuvaan. Kun kroppani vielä teki tempun ja “petti” mut rintasyövän muodossa, päätin että koko koneisto on ihan p*ska. Onneksi sentään paranin siitä.

Enemmän tai vähemmän näissä ajatuksissa olen viime vuosina muokannut kroppaani milloin milläkin tavalla, ruokavalioilla ja kokoajan kovemmalla treenillä. Onnistuin luomaan rakkaaseen saliharrastukseenikin epämiellyttävän sävyn vaatimalla itseltäni jotain, mikä ei mulle sovellu. Noudatin ruokavalioitani ja treenasin täysillä, ajattelin että vain näin saan kroppani ruotuun ja kuntoon ja sitten vasta voin olla rauhassa. Ja tarpeeksi hyvä.

Kaikkea täpinää seurasi vain isommat ongelmat, luut haurastui ja murtui, sisäelimet tulehtui vääränlaisen dieetin seurauksena. Leikatun sekä uudelleenrakennetun vasemmanpuoleisen rintani ympärillä olevat lihakset ovat jatkuvasti jumissa, en voi mitenkään enää treenata samaan tapaan kuin muutama vuosi sitten. Pitkän tien olen kulkenut päästäkseni sopusointuun itsearmollisuuden kanssa. Ihan hirveän sitkeässä istuu se ajatus, jonka mukaan ”ei kipuu ei hyötyy”.

kuva: Unsplash

Tänään olen 44-vuotias, ja kun mietin mitä kaikkea tämä paljon vihattu ja haukuttu kehoni on käynyt läpi ja aina selvinnyt, en näe siinä mitään järkeä, että ajattelisin ja toimisin entiseen tapaan.

Olen koko ikäni kärsinyt vatsakivuista, ilmavaivoista ja kaikesta muusta mahdollisesta, jonka olen luullut olevan normaalia. Nyt olen muuttanut syömistäni enemmän kehoa kuuntelevaan moodiin, alkanut kunnioittaa koneistoa, joka kaikesta läpikäymästäni huolimatta edelleen toimii ja on terve. Kun olen päästänyt irti kaikista uskomuksistani eri ruoka-aineita koskien, olen huomannut, että sen lisäksi että maha ei ole kipeä, eikä mulla ole sitä puoli elämää jatkunutta syömiseen liittyvää stressiä takaraivossani , olen huomannut että vointini on hyvä, tasapainoinen ja paljon onnellisempi.

Ja toisin kun kuvittelin, en lihonutkaan muodottomaksi palloksi. Päinvastoin, jatkuva turvotus on kadonnut joten olokin on kevyempi. Liikun päivittäin jollain lailla, välillä salilla ja välillä ulkoillen. Vähän meinaa välillä ahdistus iskeä, kun ego huutaa ”hei et ole käyny salilla taas liian pitkään aikaan!!”

Aika kauan meni siihen että opin arvostamaan kehoani sen tarvitsemalla tavalla.

Syömishäiriöön voi ajautua kuka tahansa, se ei ole merkki heikkoudesta tai tyhmyydestä. Siihen voi vaikuttaa ihan pieneltä ja mitättömiltäkin tuntuvat tuntuvat asiat ja se riippuu paljon myös ihmisen omasta herkkyydestä; miten voimakkaasti ulkopuolelta tulevat asiat, asenteet ja uskomukset juuri siinä hetkessä osuvat ja uppoavat.  Jokainen myös kokee nämä asiat eri tavoin.

Tämä oli minun tarinani tämän asian kohdalla.

Lisää kirjoittajalta Freian jäljillä

Uuden maailman edessä

Mikä saa ihmisen kohtelemaan toista alentuvasti? Halveksuen? Vihamielisesti? Mikä saa ihmisen suhtautumaan...
Lue lisää

1 Kommentti

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.