Ystävällisyys kunniaan

Kun elimme poikani kanssa vauvavuotta, olin äärimmilleen venytetty joka suuntaan, univelkainen, masentunut ja yksinäinen. Olin jatkuvasti ihan sekunnin päässä itkusta tai raivarista. Valvoin huutavan lapsen kanssa joka ikinen yö. Silloin joka ikinen vastoinkäyminen, ilkeä kommentti tai epäystävällinen ihminen teki loven minun jaksamiseeni. Välillä oli päiviä jolloin tuntui etten saanut ystävällistä sanaa keneltäkään. Se on todella uuvuttavaa. Vaikka heräily edelleen jatkuu kun lapsi täytti kolme vuotta, tuntuu silti että nuo pari ensimmäistä vuotta olivat kaikista raskaimmat.

Picture

Hyvät teot jäävät usein mieleen, jopa hyvin pitkäksikin aikaa. Välillä itsekin muistelen lämmöllä kaikkia niitä ihania hyviä tekoja joita minulle on tehty tämän viimeisen kolmen väsyneen vuoden aikana. Ne antavat ihan järjettömän paljon voimaa. Kerran olin juna-asemalla ja nuori herrasmies auttoi meidät oma-aloitteisesti junaan, ja kysyi vielä millä pysäkillä jäämme, että hän voi auttaa meidät alas. Se oli minulle tosi iso asia. Saattaa ehkä kuulostaa hölmöltä, mutta niin uupunut olin. Se mies ei tiennytkään miten iso vaikutus sillä teolla oli minulle. Samoin kun väsyneenä roudasin useamman päivän roskia ulos mennessä, naapuri (jota en tuntenut) otti roskani ja sanoi että hän voi viedä ne puolestani. Kyynelehdin liikutuksesta koko matkan kauppaan.Kerran bussissa eräs mummo tuli rauhoittamaan minun ja kaverini väsyneitä ja kiukkuisia lapsia antamalla heille pienet lelut. Kuulemma hän pitää pieniä leluja aina mukana jotta niillä voisi piristää lapsia. Kerran lähikaupassa ollessamme poikani alkoi huutamaan että haluaa karkkia. Perustilanne kaksivuotiaan kanssa – koko kauppareissu meni huudoksi. Tunsin kuinka kaikki tuijottivat minua ja yritin vain olla välittämättä kenestäkään ja hokea lapselle että aina ei voi saada karkkia.

Silloin vanhempi nainen kassajonossa sanoi lapselle että ”äiti on ihan oikeassa, ei voi olla karkkipäivä joka päivä!”. Eihän lapsi siitä rauhoittunut, mutta minulle tuli parempi mieli kun joku huomioi meidät positiivisella tavalla. Kun pääsimme kassan ohi eräs mies tuli sanomaan että hänellä on saman ikäinen lapsi, että on tuttu tilanne kun lapsi raivoaa. Sen jälkeen hän näytti pojalleni kuinka hän otti paketin pakettiautomaatista, hän avasi paketin ja antoi sieltä tarran pojalle. Lapsi hiljeni heti ja oli ihan innoissaan tarrastaan. Sen jälkeen sujui kotimatka iloisissa merkeissä ja tarrasta oltiin ylpeitä vielä monta viikkoa.

Picture

Omaa jaksamistani edesauttaa se että ihmiset ovat avuliaita ja ystävällisiä. Ihan vain jo se, että joku tulee juttelemaan lapselleni ja osoittaa positiivista huomiota. Se saattaa pelastaa koko päivän. Muistan kun olimme olleet kahdestaan vauvan kanssa monta päivää enkä ollut jutellut aikuisen ihmisen kanssa, oli ihan mahtavaa vain päästä juttelemaan säästä jonkun tuntemattoman kanssa. Silloin tuli usein juteltua kaupassa mummojen ja pappojen kanssa, jotka luultavasti olivat yhtä yksinäisiä kuin minä. Olen usein kuullut muilta äideltä samaa, että ovat yksinäisiä kun he ovat kotona vauvan kanssa, vaikka heillä olisikin kumppani.Usein minulle sanotaan ettei pidä välittää ikävistä ihmisistä. Masentuneena ja uupuneena se vain on kovin vaikeaa olla välittämättä. Ja mikä oikeus näillä ihmisillä muutenkaan on kohdella minua ja lastani kuinka heitä huvittaa? Minullakin on usein paha olla, mutta en silti oksenna pahaa oloani tuntemattomien niskaan. Silloin kun on todella väsynyt, on negatiivisen ajattelun kehä todella paha, ja sitä ei noin vain pysty pysäyttämään. Sitä ajattelee, että miksi minä? Miksi juuri minua kohdellaan ikävästi? Eikö se riitä, että minulla on rankkaa muutenkin? On vaikeaa myös opettaa ystävällisyyttä ja toisten ihmisten huomioonottamista lapselle, kun aikuiset eivät näytä esimerkkiä ja käyttäytyvät miten heitä huvittaa.

Picture

​Välillä mietin että Suomessa ollaan lapsivihamielisiä, lapset eivät saisi näkyä eikä varsinkaan kuulua. Olin ihmeissäni kun olimme Portugalissa kuukauden, kun siellä kaikki huomio lasta kohtaan oli positiivista. Pöytiä siirreltiin jotta mahduimme kahvilaan, teinistä mummoon ihmiset tulivat lepertelemään lapselle ja kun kaupassa iski raivari, takana oleva papparainen yritti naurattaa lasta. Tietenkään lapsivihamielisyys ei päde kaikkiin ihmisiin ja ei mikään maa ole täynnä kivoja, iloisia ihmisiä. Mutta välilä tuntuu että Suomessakin voisi opetella vähän enemmän muiden ihmisten huomioonottamista, kohteliaisuutta ja ystävällisyyttä. Välillä mietin että senkö takia esimerkiksi postaukset facebookissa missä kerrotaan jostain ystävällisestä teosta ovat niin suosittuja, koska se ei nykyään ole mikään itsestäänselvyys.Jos bussissa lapsi raivoaa on välillä ehkä parempikin ettei siihen mennä sotkemaan mukaan, luultavasti vanhempi osaa itse kyllä hallita tilanteen. Silloin voi kuitenkin vaikkapa antaa myötätuntoisen katseen tai hymyillä. Sellaiset tilanteet ovat usein olleet minun päiväni pelastus. Se mitä tilanteessa EI kannata tehdä on tulla haukkumaan huonoksi äidiksi, puhista ja pyöritellä silmiään tai tulla raivoamaan että lapsen huuto sattuu korviin. Se ei auta ketään rauhoittumaan, vaan sillä saa vaan pahaa mieltä aikaiseksi. Ja mitä se opettaa lapsille? Sen että aikuiset saavat raivota mutta lapsen raivolle ei anneta tilaa?

Picture

En tietenkään vaadi sitä että joku aina puuttuisi kaikkeen ja että olisi muiden ihmisten tehtävänä rauhoittaa minun lastani, mutta välillä auttava käsi helpottaa niin paljon. Pelkkä tunne siitä ettei olekaan ihan yksin, on ihan äärettömän tärkeää. Ymmärrän myös sen, että ihmisiä saattaa ottaa päähän matkustaa huutavan lapsen kanssa bussissa. Silloin kannattaa ajatella, että ei se sille äidille tai isällekään kaikkein mukavin tilanne ole ja hän varmasti tekee parhaansa rauhoittaakseen lasta. Välillä tuntuu unohtuvan myös se että lapset ovat lapsia ja vasta opettelevat elämää. En tiedä olenko itsekään osannut aina suhtautua niin ymmärtäväisesti huutaviin lapsiin ennen kuin itse sain lapsen. Olen mielestäni kyllä aina osannut käyttäytyä, olla kohtelias ja empaattinen muita kohtaan. Kerran muistan että metrossa väsyneenä vähän rääkäisin takaisin kun jo vähän isompi lapsi koetteli äitiään tekoitkemällä. Minulla väsyneenä meni hermo ja rääkäisin, lapsi hiljeni ja äiti näytti helpottuneelta kun lapsi lopetti huutamisen. En tiedä teinkö oikein siinä tilanteessa, toivottavasti äiti ei salaa toivonut minulle hyvää matkaa helvettiin…! Ehkä me suomalaiset olemme hieman arkoja puuttumaan mihinkään, kun mietimme sitä miten muut reagoivat. ”Jos joku suuttuukin kun puutun, niin onkin parempi olla vaan hiljaa?”

Picture

Tuntuu että ihmiset usein keskittyvät omaan kuplaansa, vaikka itsekin kyllä välillä syyllistyn tähän kun olen ilman lasta. Silti, jos näen jossain syrjintää tai kiusaamista, yritän puuttua asiaan jollain tavalla aina. Peräänkuulutankin sitä että jokainen vähän avaisi omaa kuplaansa ja katselisi ympärilleen. Avaa ovi rattaiden kanssa kulkeville. Hymyile ihmisille. Kiitä ja sano anteeksi. Sano ystävällinen sana jollekin. Ystävällisyys ja toisten ihmisten huomioiminen ei vaadi paljoa, vaan ihan pienetkin teot ovat isoja tekoja.

Jos voisin, kiittäisin kädestä pitäen kaikkia ihmisiä jotka ovat minua auttaneet näiden väsyneiden vuosien aikana (ja olenkin toivottavasti kiittänyt)! Kun olemme sairastelleet ja ystävät ja sukulaiset ovat tulleet auttamaan, tuoneet ruokakasseja ja tarjonneet auttavaa kättä. Kun joku on sanonut ystävällisen sanan tai kehunut että olen hyvä äiti vaikka väsynyt olenkin. Kun joku on naurattanut poikaani kassajonossa kun hän on ollut tylsistynyt. Ne ihanat mummot jotka ovat tulleet pelastamaan bussissa raivoavan lapsen antamalla mm. pikkuautoja lapselle. Ne äidit jotka ovat osoittaneet solidaarisuutta ja vertaistukea juuri sillä hetkellä kun sitä kipeimmin olen tarvinnut. Kiitos teille kaikille jotka olette auttaneet minua jaksamaan. Ollaan kilttejä toisillemme aina kun voimme!

Lisää kirjoittajalta Masentunut mutsi

Mikä susta tulee isona?

Kun kysyn lapseltani mikä hänestä tulee isona, hän vastaa yleensä ‘kokki’. Viime...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.