Ylivarovaisuudesta kauhunkalpeaksi!

 

Mä mokasin,
kuinka olinkaan varonut sitä ja kuinka olinkaan ollut tarkka ja koittanut aina miettiä kaiken, tehdä suunnitelmat oikein olan takaa ettei varmastikkaan tulisi yllätyksiä nurkan takaa. Olin tottunut tekemään ja suunnittelemaan kaiken hyvin huolella ja siitähän sitten ressaantuneempana ja ressaantuneempana, moni asia meni mukkelis makkelis aina vaan uudelleen. monikaan asia ei mennyt ainakaan suunnitellusti vaan mutkia oli matkassa yhä enemmän ja enemmän. Sitten se kaikkista hirvein asia tapahtui. Mitä minullekko? Mokaanko ihan sitten olan takaa äitinä olon. Miten se on mahdollista, onko se? No tässäpä kerron mitä oikein tapahtui:Elämäni kauheimpia hetkiä äitinä!

Istun ystävän luona, meidän lapset leikkivät ystävän takapihalla, Terassilla on hiekkalaatikkossa. minä lähdin vessaan käymään ja kaverini lähti hakemaan sisältä kahvikuppiin täydennystä.  En millään muista lähdinkö minä ensin vessaan ja hän sinä aikana oli päättänyt hakea kahvin. kaverini ja minä olemme yhtä aikaa palaamassa takapihalle, kun tyttäreni tulee sanomaan ulkoa että Isommat lapset lähtivät pihasta. meidän 3 vuotiaat, mitä minne, hä! Voi kun onkin vaikea kertoa tätä ja kuinka pelottavaa onkaan itselle nostaa nuo kauhun hetket ylös takaisin.On kevät, aurinko paistaa jo lämpimästi kaikki ojat tulvivat vettä yli äyräiden, mitä lähtivätkö isommat pihasta, menemme kummissamme takapihalle joka ammottaa tyhjyyttään, mitä, hä!!!Shokki alkaa nousta kehoon ja mieleen. Alamme huutaa lasten Nimiä, toinen juoksee toista reittiä talon ympäri ja toinen toista… Lapsia ei missään ei sitten missään!!!!

Shokki vaan kasvaa ja kasvaa, samalla nousee ylös kaikki äitiyden huonommuuden tunteet ja syytökset siitä kuinka minä ja minulle voi tapahtua näin, minun unelmani. Sovimme että Kaverini jää kotiin jos lapset tulevatkin juuri takaisin ja minä lähdin autolla etsimään heitä.

Ajan autolla, itkien silmäni päästä, ja samalla lapsien nimiä ikkunasta huutaen, jokainen tyhjä tien pätkä käännöksen jälkeen luo enemmän vain tuskakuvia päähäni. ystäväni asui vielä sellaisessa paikassa jossa oli ulkoilureitit ja sinne oli ojiin ihan kauheasti tulvimalla sulanut jo vettä. poikani tykkää uimisesta, rakastaa uimahalliin pääsemistä. mutta eihän hän osaa vielä uida, APUA en mä ymmärrä miten näin pääsi käymään, syytökset myös mielessäni vaihtelevat mutta edelleen ymmärrän että lapset on löydettävä, sitten soitan jo miehelleni kun minuutit alkavat kulua ja kulua, ja missään ei näy lapsia tai kukaan keneltä pysähdyin kysymään eivät olleet nähneet lapsia, välillä ajattelin että jospas ne ovat vain ystävän luona piilossa ja leikkivät, ja niin toivoinkin olevan. jatkoin etsimistä, mieheni oli ollut yövuorossa joten kesti ihan hirmuisen kauan että hän vastasi puhelimaan. hädissäni hänelle kerroin tilanteen ja pyysin auttamaan, mä olin niin mokannut meidän kultakimpaleemme, oli hukassa,  pyysin että hän soittaisi poliisille, ja tai tulisi auttamaan etsinnöissä tai soittaisi läpi taloja, tuttuja jotka olisivat voineet ne nähdä.

Näin jo mielikuvia kuinka nostan poikamme ojasta hukkuneena. Voi sitä äidin, minun tuskaa, paniikkia ja shokkia! kuinka tekeekään kipeää kohdata tämä kuinka, onkaan kamalaa. minuutit kuluivat, aika tuntui ihan loputtoman pitkältä. etsin ja ajoin ympäri asutusalueita, katselin ojia ja kyselin ohikulkijoilta. oli mennyt jo reippaasti yli tunti, soittelin välillä ystävälleni olivatko lapset palannee? Eivät olleet, kuinka se kirpaisi jokaikinen kerta, se vastaus. olisin halunnut huutaa että sanoisit JOO!
Sitten mieheni soittaa, vastaan ja hän sanoo lasten löytyneen, pyydän toistamaan, hän sanoo lasten löytyneen, en ole uskoa korviani. kysyn ovatko ne elossa, näen silmissäni kun hautaan oman lapseni kuinka kauheaa. mieheni sanoo heidän olevan hänen isänsä kanssa. ne olivat menneet sinne. ja Mieheni lähti heitä noutamaan sieltä ystäväni luokse. odotamme heitä pihassa, nekin minuutit tuntuvat ihan kauheilta, ihan järkyttäviltä kun odotat että oikeasti näet lapsesi elossa, tämä on sama kuin synnytyksessä, ONKO oikeasti kaikki hyvin?

Mieheni tuo lapset ja poikani juoksee autosta syliini, minä itken ja itken ja itken.
poikani kysyy: äiti miksi sinä itket, minä kävin seikkailemassa.
Sanoin että olin huolissani kun he eivät ilmoittaneet minne lähtivät.
Poika sanoi: Äiti me päätettiin lähteä seikkailemaan, sitten me eksyttiin. mutta mä tiesin miten siitä pääsee ukin luokse.
Kehuin hänen viksua päättelyään että oli hoksannut reitin ukin luokse, ja sitä että olivat sinne mennet sitten. sovimme että jatkossa aina kerrotaan minne mennään ettei uudelleen eksytä yms.
tämä jäi kyllä ihan käsittelemättä jälleen, jälkipuinti oikeesti tunteella ja miltä minusta tuntui jai kokonaan tekemättä tai että olisin mieheni kanssa asiaa aukaissut tunnetasolla.

Mieheni luki tämän minulle kun olin kirjoittanut, siitä se mylläkkä sitten alkoikin, huh mikä syyllisyys, oma ja muiden. No moni ei tästä tiedä koska, Tämä hävettää ja nolostuttaa niin paljon ja tuottaa edelleen todella isoja itsesyytöksiä. Tämä on aiheuttanut esim. sen etten voi kovin helposti mennä vessaan käymään kun pelkään shokkia sen jälkeen näköjään alitajuisesti. Tai saatikka eläväni itselleni, käyväni jumpalla yms. missä ollaan poissa lasten luota, pelko siitä että ne on hetken poissa silmistä niin menetän heidät.Nyt olen valmis jakamaan tämän teidän kanssa, paljon tunteita ja syyllisyyttä oli tähän sitoutunut. Keskustelin Terapiassa, jossa olen mieheni sydänkohtauksen jälkeen käynyt. Ihana terapeuttini sanoi että noin käy monille, lapset ovat vain niin nopeita. ei tartte kun vähän kääntää selkää ni johan on tipotiessään. Ja minäkun olen pitänyt Mokaani sisälläni ja soimannyt ja hävennyt sitä ihan äärettömästi. Kiitos että olen uskaltanut kohdata tunteeni ja tiedän pikkuiseni, olevan kunnossa 16v iso mies jo, nykyään hieman erillaisin keinoin seikkaillen.

Lisää kirjoittajalta Sisimmän VOIMA

Olo kuin keijulla!

Tämä alkoi kun kaksi kuukautta sitten päätin laittaa omat toiveeni ykköseksi ja...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.