Yksinhuoltaja ja kaksin selviytyjä

Tänään tulee kaksi kuukautta siitä, kun pikku tyyppini on aloittanut babynä olemisen harjoittelun kohdun ulkopuolella. Itse olen opetellut mama-Vornasena elämistä saman ajan ja vieläpä ihan yksinhuoltajana. Jälkimmäinen sana on jo hieman kulunut, joten keksitäänpä uusi tilalle.Olkoon se vaikkapa kaksin selviytyjä, myötä ja vastoinkäymisissä. Onnen ja fiilistelyn tohkean suloisella kämmenellä kierähdellen, sekä väsymyksen nipistellessä välillä kovakouraisestikin päästä etuvarpaaseen asti.

Elämä on ollut kaunista, söpöä, ihmeellistä ja työlästä, sekä välillä rankkaa. Ensimmäiset viikot olivat välillä haastavia, koska sektion jälkeinen vatsahaava muistutteli olemassa olostaan usein. En voinut vaikkapa ”nukkua” kuin istuma-asennossa, koska makuuasennosta istumaan nouseminen ja babyn siinä asennossa nostaminen jatkuvasti imetettäväksi sattui liikaa. Maaten en voinut imettää, koska sekin teki kipeää.

Silloin tein jo päätöksen, jota useimmiten noudatan vieläkin. Vain joskus unohdan sen. Voin harmitella yksinoloani kieli kipinöiden tai vain hyväksyä sen mikä on ja nyt niin vain on. Totta kai olisi ollut helpompaa, jos olisin voinut pyytää toista nostamaan babyn syliini yöllä ja olisin voinut nukkua tällöin makuuasennossa. Toisaalta opin myös sen, että mikään ei kestä ikuisesti ja niin myös tämäkin asia helpotti.

Olen syntynyt kantamaan ristiriitaisia tuntemuksia erilaisissa tilanteissa, joka on jännästi tuonut helpotusta. Jo babyajan alkuaikoina saatoin öisin jollain tavalla katsoa itseäni vähän niin kuin ulkopuolelta. Se sai minut nauramaan, koska olihan näky aika huvittava. Vielä reilut kymmenen kuukautta sitten olin luullut asuvani Australiassa tähän aikaan.

Mielikuvani mukaan opiskelin Conflict Resolution tutkintoa, väittelin professorien kanssa kiinnostavista aiheista intohimoisesti, opettelin surffaamaan naama hohtaen auringonvalosta ja hengasin rentojen, sekä melko coolien tyyppien kanssa.

Nyt rinnallani nukkui baby, joka tunnin väliajoin koputtaa nenällään rintaani. Vähän niin kuin tikka, joka hakkaa nokallaan reikää puuhun. Tämän toimintamallin tarkoitus on viestittää mamalle sanattomasti, että MAITOA tänne ja heti.

En ollut odottanut paljoa mama-ajaltani, koska en tiennyt mitä odottaa. Silti valtava rakkauden tunne, babyn huvittavuus ja pienien hetkien kauneus kaikessa yksinkertaisuudessaan yllätti minut. Se kaikki on voittanut ne hetket, jolloin esimerkiksi pitkien imetyssessioiden jälkeen avustava vesilasin tai ruoka-annoksen tuova käsi, olisi saanut ehkä jopa liikuttuneeksi. Tai bonussyli vauvalle niinä päivinä, kuin vatsavaivat ovat itkettäneet pientä poikaani tai hän on tarvinnut syliä entistäkin pidempiä aikoja.

Joinakin aamuina herääminen on tuntunut niin työläältä, että olen kuvitellut olevani baby-maailman super sankaritar. Sellainen, joka selviää, vaikka kiven läpi juoksemisesta voimiensa avulla. Toisinaan väsymyksen jatkuessa iltaan asti ja kehon anellessa tilaisuutta rentoutumiseen, olen pysähtynyt hetkeksi. En ole välttämättä pystynyt siihen konkreettisesti, mutta ainakin mielessäni. Olen muistuttanut itseäni eräästä tärkeästä asiasta, jonka olen juuri oivaltanut.

Tämä on vain hetki ja se menee ohi. Yleensä jo hyvin pian on parempi hetki ja silloin kuin se on, nautin siitä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Osaan nimittäin arvostaa sitä ja ottaa siitä ihan joka sekuntin irti. Sen koettaessa kieriskelen ja pyöriskelen ihanassa ja helpommassa hetkessä kuin söpössä pehmeässä pumpulissa. Fiilistelen ja nautiskelen sitä koko mama-sieluni voimalla. Näitä hetkiä on PALJON, eikä niistä yksikään jää huomaamatta. Kaksin selviytyminen on opettanut tämän kaltaista tarkkanäköisyyttä.

Aamut heräämisen jälkeen babyn kanssa ovat hänen päivärytminsä kulta-aikaa. Silloin hän ensin antaa minulle tilaisuuden tehdä aamupalan, pestä hampaat ja käydä suihkussa. Ah! Sen jälkeen katselemme usein toisiamme silmiin ja lopulta nauran ääneen. Hänen ilmeensä ovat hassuja ja toisinaan hän muistuttaa hieman söpöä sarjakuvahahmoa.

Joskus makailemme sängyllämme ja lörpöttelemme niitä näitä, kumpikin tyylillään. Toisina hetkinä pidän häntä sylissäni ja me molemmat nautimme valtavasti siinä tapahtuvasta läheisyydestä. Joskus tanssitan häntä. Rakastan myös katsella energistä poikaani, joka on olemassa niin kovin kokonaisvaltaisesti. Kädet huitovat, jalat juoksevat paikallaan, sormet liikkuvat jännästi ja pää heiluu tohkean näköisesti.

On myös rentouttavaa käydä babyn kanssa ulkona ja myönnän tuntevani hieman ylpeyttä työntäessäni siellä lastenvaunuja. On ihanaa juoda kahvia samaan aikaan kun pikku tyyppini näkee unikuvia vaunuissa. Toisinaan sataa vettä, jolloin suojaan vaunun ja otan vastaan kunnon taivassuihkun. Se tuntuu hyvältä.

Tosin joskus syttyy vaunukapina, eikä häntä huvita olla siellä. Kaikki on päivästä kiinni ja tärkeintä on muistaa se ja aina vaan nauttia elämän pienistä, mutta lopulta isolta tuntuvista hienouksista. Kaiken kaikkiaan minusta on ihanaa olla babyni kanssa ja moni siihen liittyvä asia ihmetyttää usein. Kuinka tuo olento voi tuntua niin hyvältä ja miten on mahdollista, että olen saanut elämääni jotain noin kaunista.

Kaikessa väsymyksessäni, joskus jopa kiukun tunteessani ja onnellisuudessani, olen kiitollinen hänestä, sekä tästä kaikesta. Tämä on hienoa aikaa. Rakastan poikaani ja häntä katsoessani tuntuu kuin sydämeni täyttyy jostain tunteesta, jolle en ole vielä keksinyt sanaa.

Rakkautta ja voimia kaikille yksin – ja kaksin huoltajille. Tai tietenkin ihan kaikille omiin juttuihin ja haasteisiin.
 
Phiiis änd löööv xxxx

​​


Lisää kirjoittajalta Ihanaa ja kippeetä - Täydellinen mama

Viesti lääkäriltä

Kävin eilen babyn kanssa kävelemässä merenrannalla ja olisi tehnyt mieli kiljahdella tunteesta,...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.