Ydin minussa – sydämen ääni ja sielun totuus

Hyvin pienestä asti oon ollu tarkka rehellisyydestä, aitoudesta, vilpittömyydestä ja persoonallisuudesta. Siitä mitä on sisällä, mitä tapahtuu kuoren alla. Herkästi aistivana lapsena oli vaikea ymmärtää, että välillä ihmiset oli tietynlaisia ja toisena hetkenä toisenlaisia. Saatettiin perheen kesken käyttäytyä tietyllä tavalla, toisten nähden toisella ja yksinään vielä kolmannella tavalla. Toki, niinhän se maailmassa menee, ettei kaikkialla olla ihan samanlaisia, mutta jos nuo roolit on toisistaan hyvinki poikkeavia ja joissaki rooleissa ollaan hampaat irvessä, nousee mieleen kysymys: kuka tuo ihminen on oikeesti, mikä noista on se oikea ihminen?Näitä kysymyksia oon itelleni esittäny vuosia. Kuka oon missäki tilanteessa? Jossain vaiheessa halusin olla vaan yhdenlainen, samanlainen joka tilanteessa. Se oli musta aitoa ja rehellistä. Myöhemmin ymmärsin, että pieniä vivahde-eroja saa olla, mutta tiettyjen asioitten on silti pysyttävä muuttumattomina. Ytimen on oltava sama, joka kerta ja joka kohtaamisessa. Muuten elän valheessa. Tällä hetkellä oon yksin kotona erilainen ku vaikkapa ystävän kanssa ja lapsuuden perheen kanssa vielä toisenlainen, mutta teen koko ajan valintoja, jotta nuo erot on pienempiä ja pienempiä, jotta voin olla vapaasti ja rehellisesti minä, olipa vastassa kuka vaan.

Mikä se ydin sitte on? Mitä siellä on? Helpointa oli alkaa tunnistaa erilaisia päälleliimattuja rooleja: tunnollinen työntekijä, kiltti lapsi, aina iloinen muiden nähden, hillitty tunteissaan, järkeviä valintoja tekevä, hassu hauskuuttaja. Kaikki nuo on halunnu jollain tapaa hyvää muille, mutta ehkä sillä oletuksella, että vastalahjana ne muut haluais hyvää myös mulle. Tavallaan hyvät roolit, mutta mettään meni. Vasta ku noitten roolien eläminen alko kuristaa kurkkua ja hengästyttää, tajusin, ettei ne voi olla aito minä. On oltava jotain muutaki. Jos ne olis mun ydintä, kyllä ne tuntuis paremmalta. Tutkimalla, kuuntelemalla ja kokeilemalla ytimestä löyty minä, joka kyllä haluaa muille hyvää, mutta ei ittensä kustannuksella. Se haluaa ensisijasesti ite voida hyvin.

Muille voi antaa vasta ku on mistä antaa.

Ytimestä löytyy luottamus elämään, ihmisiin ja siihen, että me eletään hyväntahtosessa maailmankaikkeudessa. Tästä lipsun eniten. Vanhoihin tapoihin ja pelkoihin on hötäkässä helppo luisua. Sieltä löytyy myös armollisuus ja keskeneräisyyden hyväksyminen. Niitä osaan jakaa maailmaan sylikaupalla, omalla kohalla oon sentäs siirtyny jo annostelussa pikkulusikasta kapustaan. Siellä asuu myös pyyteetön rakkaus, tahtotila hyväksyä ittensä, toiset ja maailman just sellasina ku ne sillä hetkellä on ilman minkäänlaista vastalahjan tarvetta. Sen löytyminen on ollu itse asiassa suurimpia ilon lähteitä elämässä. Se on myös ehkä kaikkein laajin näkökulma siihen, mitä ydin on. Rakkautta. Kaikkia ja kaikkea kohtaan.

“Ken kerran itse on onnellinen, se tahtoisi onnehen jokaisen ja antaa ja antaa ja antaa vaan oman onnensa aarteistaan.”
Eino Leino

Oon syntyny Uskonpäivänä, joten tottakai ytimessä on myös vahva usko siihen, että asiat järjestyy. Uskon vastakohtana toivottomuus on tullu tutuksi. Yksinäisyyden hetkinä se on ollu melkonen monttu, johon oon tippunu ja sen lietteissä kahlannu. Tuon kahlailun ansiosta kuitenki tajusin, ettei toivottomuus ole mun oma ominaisuus, vaan se on matkan varrelta pintaan kerääntyny tahra, uskomustahra. Jotkut vertaa ytimen tutkimista sipulin kuorimiseen. Kuori kuorelta ja kerros kerrokselta. Mulle se on tuota uskomustahrojen jynssäämistä. Jos lika on ehtiny vuosia kertyä ja pinttyä, pesemistä riittää. Eikä se peseminen varmaan tämän elämän aikana lopu, mutta sitäki oppii tekee enemmän ytimestä, sydämestä lähtösin. Lempeästi ja hyvillä mielin pyyhkien eikä raivolla, hampaat irvessä juuriharjalla kuuraten.

Ytimessä, sydämessä, sisimmässä (millä nimellä sitä ite kukanenki haluaa kutsua) asuu varmasti paljon muutaki, mutta hyvän tahtominen itelle ja muille, maailman hyväntahtosuuteen uskominen ja luottaminen, rakkauden valitseminen, enpä tiiä voisko tuosta isompia tai tärkeämpiä asioita edes löytyä. Ehkä kaikki muu pohjautuuki näille isoille asioille. Se miten puhun, mitä valintoja teen, mihin uskon, mitä tavottelen… kaikkeen löytyy syy sieltä perältä, sydämen sopukoista.

Näistä löytyneistä palasista on alkanu rakentua paitsi rehellinen, aito, vilpitön, persoonallinen puhtaampi minä, mutta myös työ, elämäntehtävä, jossa pääsen viemään noita asioita eteenpäin eli auttamaan muita löytämään ittestään sen mitä aidoimmillaan omassa ytimessään on. Pelkkä löytäminen ei tietenkään riitä, vaan noita uusia aarteita on opittava käyttämään, antautua elämään niitten kautta. Tämä blogi on yks askel. Tässä oon niin rehellinen, aito, vilpitön ja oma itteni ku vaan uskallan olla. Sitä kautta pystyn kutsuu muita samalle matkalle. Tällä hetkellä se on eniten sitä mitä mää omassa ytimessä oon ja mitä voin maailmalle antaa.

Älä opeta minulle sinun totuuttasi. Opeta minua näkemään minun totuuteni.

Tunnistatko omat roolit?
Mihin tarpeeseen ne on syntyny?
Mitä sun ytimessä, sydämessä, sielussa kaikkein syvimpänä on?
Miten voisit antaa niille asioille lisää tilaa elämässä?

Tässä kohti, tänään.

-Jonna

 

Kirjoittanut
Lisää kirjoittajalta Lempihetki

HEHKUVA MINÄ -matka, osa2

Aamu Turussa. Soitan Iinalle aamupalan jälkeen, että mihin mun pitikään tulla. Meidän...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.