Viha suojelee meitä heikkouksiltamme

Vihan tunteen vapauttaminen on ollut elämässäni teemana vahvasti etenkin viimeiset puoli vuotta. Nyt voin sanoa oikeasti vapauttaneeni sitä. Aiemmin vain oireilin sen kanssa. Ei ole myöskään varmaan sattumaa että olen järjestämässä Tampereella ensi viikolla vihatyöpajoja (Jari Koposen vetämänä, 1-2 paikkaa saattaa olla vielä vapaana). Aihe tuntuu olevan vahvasti pinnalla! Kerron tässä kirjoituksessa oivalluksistani vihan vapauttamisesta tähän mennessä. Työpaja on vielä edessä, toivottavasti voin sanoa siellä lopulliset hyvästit tälle suojelijalleni.

Kiitos viha, en tarvitse sinua enää!

Ensimmäiset elinvuoteni asuin vanhempieni kanssa talossa, jossa mummuni jakoi saman pihapiirin. Sain todistaa vahvasti sitä, kuinka mummuni huusi ja raivosi passivoituneelle ja alkoholisoituneelle miehelleen turhautumistaan.  Sama seurasi oman äitini kohdalla vuosikaudet, vaikka hän olikin ottanut ns. hyvän isän lapsilleen. Naisten vihanilmaisu oli siis hyvin tuttua, mutta hyvin harvoin muistan nähneeni näiden naisten ilmaisevan aitoa surua tai heikkouttaan.

He tekivät sen mitä osasivat, mutta meidän tehtävä on vapauttaa viha ihan oikeasti

Sota on vielä melko lähellä ja sotatraumat siirtyvät sukupolvilta toisille. Ne tunteet, joita ei ole pystytty kokemaan ja vapauttaan tuolloin ovat meissä edelleen. Meissä on paljon sisäänpainettua vihaa, ja suomalaisten suosittu tapa on sen patoaminen. Vihaa hävetään. On helpompi sulkea itsensä, pistää tekohymy naamalle tai paeta paikalta. Minä olen tukahduttanut vihaa passiivis-aggressiivisesti. Halusin olla erilainen, kuin äitini ja mummuni, mutta en tainnut olla sen parempi. Vähättelin itseäni. En sanonut omia mielipiteitäni. Sosiaaliset tilanteet haastoivat, kun olisi pitänyt ”esittää muuta kuin oli”. Totuin olemaan enimmäkseen hiljaa, tarkkailemassa tilanteita ja ihmisiä.

Joskus viha purkautui kuitenkin ulos, omille vanhemmilleni. Koti oli paikka, jossa näennäisesti sai olla oma itsensä. Meidän kotikulttuurissa oli sallittua näyttää voimakkaat negatiiviset tunteet. Sen sijaan positiviiset tunteet olivat harvemmassa. Luonnollisesti olin omaksunut myös sen, että itku ja herkkyys ovat ”huonoja” eivätkä kuulu minuun.

Elämän johdatuksesta päädyin lopulta parisuhteeseen ja avioliittoon, jossa meillä oli miehen kanssa totaalisen erilaiset perhetaustat- ja mallit. Tapasimme toisemme, kun molemmat olivat löytäneet henkisen itsensä ja olimme korkeissa tiloissa. Tästä kuitenkin jo parin vuoden sisään meidät heitettiin pimeään helvettiin. Meidän oli aika alkaa siivoamaan sisäisiä nurkkia, jotka olimme tähän asti pitäneet piilossa. Meidän tehtävämme oli auttaa toisiamme avautumaan ja kasvaa kokonaisiksi. Nostaa ne puolet esiin, joita ”ei ollut lupa” näyttää aiemmin. Tällä matkalla meitä tuli auttamaan rakkaat lapsemme.

Sielun pimeä yö

Oli yö, jolloin synnytin esikoistani. Olin valmis kuolemaan siihen kipuun, väsymykseen ja tuskaan, mutta halusin selvitä hengissä, lapseni vuoksi. Synnytys repi minut auki. Se teki minut tietoiseksi haavoistani, lukoistani, jumeistani. Siitä, että minäkin olen ihminen. Se antoi lähtölaukauksen matkalle tutkimaan omaa feminiinisyyttäni. Sitä puolta, jonka en tiennyt olevan olemassa. Olin panostanut elämässäni pääosin maskuliinisen puoleni kehittämiseen.

Oli luontaista olla tehokas, aikaansaava, kontrollissa, vahva, pätevä, tietää ja osata. Vihan tunne toimi moottorina saavuttaessani haluamiani asioita (kirjoitin aiemmin tästä “Vihan viesti Naiselle” – tekstissäni). Sen sijaan kaikenlainen feminiininen oli heikkoutta, jonka päälle halusi rakentaa kuoria. Minussahan ei ole tuollaista, itkua, sekavuutta, hössötystä ym.

Kuitenkin, mitä kovemmin yrität suojata todellista itseäsi, sitä enemmän oireilet kunnes lopulta saat jonkun totaalipysähdyksen maailmankaikkeudelta. Synnytystapahtuman ja siitä seuranneiden vuosien univajeiden seurauksena sisäänpainettu vihani alkoi oireilla. Aloin saada turhautumis- ja raivokohtauksia, joita olin yrittänyt kaikin keinoin vältellä. Henkisen minän identiteetille ne olivat myös melko ikävä juttu, sillä olin pari vuotta takonut, että ”tunteet eivät ole totta/todellinen minä”. Yhtäkkiä tunteet vain valtasivat minut, enkä saanut niihin kontrollia. Elämä ja parisuhde alkoi tuntua selviämiseltä, vaikka hyviä hetkiä oli kyllä myös paljon. Elämä oli ylös-alas -suhaamista.

Löysimme puolisoni kanssa keinoja ymmärtää ja työstää tunteita. Hänelle negatiiviset tunteeni olivat vaikea pala, sillä hän ei ollut nähnyt lapsuudenperheessään minkäänlaista vihanilmaisua. Hänen taustallaan ja persoonatyypillään (joka on myös rauhaa rakastava, kaikenlaisia konflikteja välttävä), elämä oli jatkuvaa sotatannerta. Ikinä ei tiennyt, minkälainen nainen on vastassa työpäivän jälkeen. Teoriatasolla tiesin, että minun pitäisi hallita tunteeni, mutta alitajuiset, opitut mallit aktivoituivat nyt vahvasti. Mies oli se, joka laukaisi minussa vihan ja raivon ja koodeissani oli, että hänelle oli ”sallittua” purkaa se.

Jossain kohtaa ymmärsimme, että vihan taustalla oli suru ja tämä oli läpimurto minulle itselleni ja parisuhteessamme. Vihan ilmaisu ei nimittäin vapauttanut ja purkanut mitään, vain ylläpiti huonoa oloa. Sen sijaan päästessäni ”feminiiniselle puolelle” suruun, pääsin vapautumaan ja palautumaan. Tällöin mies sai myös ilmentää vahvuuttaan ja koki olevansa tarvittu.

Vihan takana on surua, mutta onko siellä jotain muutakin?

Lopulta erosimme. Suuri syy, mikä meidät erotti oli keskeneräisyytemme tunteissa, vaikka niitä olimme johonkin pisteeseen työstäneet. Ei, en usko että sielun rakkaus on kadonnut minnekään. Ei syy ole myöskään siinä, että toinen ei olisi halunnut toista fyysisesti. Ei. Olemme tässä, sillä ainoastaan ero on toiminut sysäyksenä syvempien tunteiden vapauttamiselle.

Ero laukaisi molemmissa – yllätys yllätys vihan ja nyt oli aika vihdoin päästä sen juurille. Mitä sieltä löytyi? Omalla kohdallani voin sanoa, että löysin lopulta sen äärelle, mitä en olisi uskonut itsessä olevan. Olin ilmeisesti nyt valmis kuorimaan tämän syvemmän kuoren itseni päältä. Löysin sisältäni vahvan pelon hylätyksitulemisesta. Samalla sain tietää, että sukulinjassani juurikin äidin puolelta tätä tunnetta ei tuskin ole pystytty kohtaamaan.

Meidän sukupolvi on ensimmäisiä, joilla on mahdollisuus, aikaa ja tilaa alkaa tunteiden vapauttamiseen. Olen oppinut -valvottuani kolme kuukautta tutustuen öisin kehossani kiertävään vihaan – että tie vapauteen tulee kohtamalla se, joka on ollut minulle äärimmäisen vaikea: suru ja hylätyksi tulemisen pelko. Aiemmissa suhteissani en ole päässyt kohtaamaan tuota pelkoa, kun sille ei ole ollut mitään syytä. Tarvittiin kunnon ravistelu ja shokki omassa maailmassani. No, tämä sitä todellakin on ollut!

Uskalla kohdata tunteesi, pääset vapauteen

Heikkoja päiviä ja hetkiä on edelleen, mutta tuntuu, että olen päässyt tässä matkassa nyt paremmalle puolelle. Viha ei ole enää oireillut. Olen oppinut rakastamaan itseäni ja antamaan itselleni rakkautta monella tavalla, kun nyt puolisoakaan ei ole ollut. Uskon, että kykenemättömyys tuntea rakkautta itseä kohtaan johtuukin juuri näistä tunteista, jotka ovat rakkauden esteenä. Elämme kantaen mukanamme tiedostamatatonta pelkoa, häpeää, surua…jotka eivät ole se, mitä todella olemme. Todellinen olemuksemme, puhdas rakkaus avautuu, kun avaamme piilotetut tunteet. Samalla saamme todellisen voimamme esiin.

Kun on vapauttanut tunteita, elämä on muuttunut luonnolliseksi ja kevyeksi. Ihmisten kanssa oleminen on helppoa, omana itsenä oleminen on helppoa. Elämä soljuu ilman pakotusta, kontrollia tai pelkoa. Tunteet tulevat ja tunteet menevät. Uskallan vastaanottaa pahan olon, jos se on tullakseen, mutta se menee nopeasti, sillä osaan täyttää itseni ja omat tarpeeni, mikä on äärimmäisen tärkeää. Sillä mikäli emme itse täytä tarpeitamme, odotamme alitajuisesti niiden täyttymistä ulkopuoleltamme.

Naisille feminiinisiin tunteisiin pääseminen säännöllisesti on tärkeää

Etenkin suomalaiset naiset ovat omaksuneet yleensä vahvan naisen mallin. Itku ja herkkyys on heikkoutta, ja pitää olla skarppina, tehokkaana ja vahvana. Jaksaa ja jaksaa, olla kontrollissa joka elämän osa-alueella.

Ollessani mukana naistenpiireissä usean vuoden, tiedän, että meillä naisilla on ihan valtava määrä surua ja tukahdutettua itkua sisällämme. Meidän tulee löytää arkeemme paikkoja, joissa on tilaa tuntemiselle. Vain sillä tavoin palaudumme, ja pysymme terveenä, sillä vahvistessamme normielämässämme vain mieshormoneja, olemme jatkuvasti ”väärällä puolella”. Itkeminen ja hyvällä tavalla irti kontrollista  olemisen tilassa, jossa on vapaa kaikista rooleista, on äärimmäisen palauttavaa.

On tärkeä löytää omat, terveet tavat voimaantua arjessa. Naisten ruokkia omaa feminiinisyyttään pysähtymällä säännöllisesti itseensä ja tunteisiinsa ja jakaa elämäänsä muiden naisten kanssa. Miesten taas ruokkia maskuliinisuutta tekemällä asioita, joissa tuntee voimaa ja elävyyttä. Se perhemalli, jossa itsekin olen elänyt monta vuotta on melko rajoittava. Se, että ollaan lähes jatkuvasti oman perheen parissa, eristäyneenä ja olettaen että parisuhteen ja perhe-elämän tulisi täyttää omat tarpeet. Se täyttää jossain määrin, mutta kun tietoisuus omista tarpeista kasvaa, se ei enää riitä. Meitä haastetaan kasvamaan oman boxin ulkopuolelle. Menemään epämukavuusalueelle. Löytämään tukiverkkoja, yhteisöjä eri elämän osa-alueille tukemaan kasvuamme.

Ensimmäisessä heräämisvaiheessani 8 vuotta sitten, käsittelin vahvasti omaan isäsuhteeseen liittyviä teemoja ja samalla suhteeni isään muuttui täysin (negatiivisesta positiivisesti). Omien lasten saamisen myötä äidin puolen teemat ja oman feminiinisyyden avaaminen ovat olleet luontaisesti vahvasti pinnalla elämässä: feminiinisten tunteiden – omalla kohdallani erityisesti häpeän, syyllisyyden, surun ja (hylkäämis)pelon – tunnistaminen ja vapauttaminen.

Mitä sinä patoat itsessäsi?

Koska kirjoitan ensisijassa naisille, haluan korostaa, että naisen voima tulee esiin, kun tulemme esiin kokonaisena. Tulemme näkyväksi niiden puolien kanssa, jotka olemme joskus sulkeneet sisäämme itsellemme ja toisille. Syy, miksi oireilemme ja olemme tyytymättömiä on juuri siinä. Elämme päivästä toiseen sallien itsellemme vain tietyt, totutut tunteet ja tavat elää ja olla. Mutta me emme ole täällä, ollaksemme näkymättömiä. Me olemme täällä, sillä sielumme tarkoitus on tuoda meidät jokainen näkyväksi, omana uniikkina mestariteoksena. Oman itsen väheksyminen loppuu nyt!

Miksi sinä olet täällä? Mikä on elämäsi syvempi tarkoitus? Onko sinulla annettavaa maailmalle? Juuri sinulla? No perkuleessa on! Tehtäväsi on kaivaa tarkoituksesi esiin!

Meitä haastetaan nostamaan oma sielumme ääni esiin ja se harvoin nousee katsomalla tuntitolkulla tv:tä tai toistamalla väsyttäviä rutiineja päivästä toiseen.

Ala kuuntelemaan itseäsi. Sitä, mikä sinun sisälläsi haluaa tulla kuulluksi ja nähdyksi. Juuri nyt meillä on siihen jo paljon apuja tarjolla!

 

♥: Heidi

Jari Koponen ja vihatyöpajat

Tule mukaan Naisten piireihin 

Vapauta sisäinen Naisesi – audiokurssini

Lisää luettavaa:

Tehtävämme on avata toinen puoli itseämme ja tulla kokonaisiksi 

Liika kontrolli uuvuttaa Naisen – miten päästää irti?

Vihan viesti Naiselle

 

Liity postituslistalle ja pääset mukaan ilmaiselle 5 päivän:  Löydä Naisen Voima – sähköpostikurssille: 

 


Lisää kirjoittajalta Nainen Vol. 2 / Heidi Harju

Uskallatko olla sinä, vaikka et miellyttäisi? Terve itsetunto ja erillisyys henkisen kasvun peruspohja

Ei enää alistumista, miellyttämistä tai turhaa nöyristelyä. Vahva itsetunto ja terve erillisyys...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.