Vauvavuoden jättämät traumat

Meillä oli rankka päivä tänään. Lapsi aloitti viime viikolla tarhan kahden kuukauden loman jälkeen. Pienokainen siirtyi isompien ryhmään ja melkein kaikki hoitajatkin ovat vaihtuneet. Lapsi ikävöi minua, ja se näkyy usein kiukutteluna ja kaikesta tulee kinaa.Tänään kun tulimme kotiin, lapsi oli kaikessa vastahankaan, minkään ei kelvannut. Itse pidin hermoni (melkeinpä) kurissa, yritän pidentää omaa pinnaani koska tiedän että lapselle tämä muutos on rankka. Lapsi väsähti melkein saman tien kun kannoin hänet sänkyyn. Iltapalalla tuli niin kova tappelu ja väsyitku, että lopulta vein lapsen vain suoraan sänkyyn. Puolen tunnin päästä siitä lapsi alkoi huutamaan kurkku suorana, hänellä oli jonkin sortin kauhukohtaus.

Tunsin heti huudon kehossani ja stressitasot nousivat kattoon. Olen kuunnellut niskat korvissa jännittyneenä koko vauvavuoden, että milloin alkaa seuraava huuto. Tunsin sen kehossani tänä iltana, sen vanhan tutun jännityksen, minkä lapsen itku silloin aikoinaan minussa aiheutti. Kun lapsi oli vajaan vuoden ikäinen, hän heräili pahimmillaan 30 kertaa yössä. Välillä viiden minuutin välein, välillä niin että heijasin häntä tunnin sylissä, ja heti kun laskin takaisin sänkyyn alkoi huuto. Se oli oikeasti todella, todella rankkaa. Silloin olen ensimmäistä kertaa ajatellut, että heitän lapsen seinään, jotta saisin hetken olla rauhassa ja rentona, ilman huutoitkua. Olin siinä vaiheessa valvonut vajaan vuoden.

Picture

Tänään illalla tunsin kehossani tuon tutun tunteen. Hartiat jännittyvät, kädet puristuvat nyrkkiin ja hengitys lamaantuu. Ei taas. Ei taas itkua ja heräilyä, eikö tämä koskaan lopu.Kun olen kertonut joillekin ihmisille, etten ole varma uskallanko hankkia enempää lapsia enää koskaan, yleensä kukaan ei ota minua tosissaan. He sanovat, odota vaan. Odota vaan kun tapaat uuden miehen, kyllä se mieli sitten muuttuu. Siellä hiekkalaatikolla tapaat jonkun ihanan yh-miehen ja alatte tekemään lisää vauvoja. Sitten se mieli muuttuu!

Picture

​Mitä jos ei muutu? Minulle vauvavuosi oli kaikkea muuta kuin ihanaa vauvakuplassa seilaamista. Se oli täynnä epävarmuutta, itkua (minun ja lapsen), univajetta, masennusta, ahdistusta, paniikkia, tuhoisia ajatuksia. Lukuisia lääkärikäyntejä joissa vähäteltiin minun väsymystä ja huolta lapsen terveydestä, kun yritin kysyä miksi lapsi vain huutaa yöllä. Minut leimattiin uudeksi, hölmöksi äidiksi joka ei tajunnut, että vauvat itkevät. Olin tulla hulluksi.Onneksi minulla sentään on tukijoukkoja. Ilman teitä en olisi selvinnyt. En tiedä kerroinko kenellekään oikeasti (paitsi ehkä vanhemmilleni), millaista elämäni oli tuolloin. En varmastikaan kehdannut saati sitten jaksanut edes sanoa, miten rikki olin oikeasti. Ehkä myös pelkäsin, että jos kerron miten uupunut olen, lapsi viedään minulta.

Picture

 
Joten kyllä, vauvavuosi vaikka ihana olikin, on jättänyt minuun trauman. Olen usein verrannut vauvan kanssa jatkuvaa heräilyä kidutukseen, ja jotkut ihmiset selvästi eivät ymmärrä sitä ollenkaan. Ei sitä voikaan täysin ymmärtää, ellei sitä ole itse kokenut. Kaikkihan heräilevät kun vauva tulee, senhän ei pitäisi tulla yllätyksenä. Ei se tullutkaan yllätyksenä, mutta silti tuli. En ikinä olisi uskonut, että tulen elämäni aikana olemaan niin umpiväsynyt. Huomaan olevani vieläkin todella katkera, jos kuulen tai luen että jonkun vauva nukkuu “todella hyvin”.
Rakastan lastani yli kaiken, enkä koskaan kadu mitään, mikä häneen liittyy. Nämä viimeiset kolme vuotta olisivat silti voineet olla ehkä hiukan helpompia. En olisi välittänyt käydä niin syvällä masennuksen ja uupumisen suossa.

Picture

Mutta kai tällä kaikella on tarkoituksensa. Olen varmasti myös oppinut tästä kaikesta jotain. Ainakin sen, että tämän jälkeen olen vahvempi kuin koskaan, ja selviän mistä vain. Näen valon tunnelin päässä, ja tekee mieli juosta sinne. En kuitenkaan uskalla juosta, vaan koitan haparoivin askelin ottaa yhden ilonaiheen kerrallaan elämääni. Ettei ne vain karkaa mihinkään, ja joudun taas pimeään tunneliin.

Stressi ja trauma itkusta ja väsymyksestä tuntuu kehossani ja toivon että joskus pääsen niistä eroon. Ja toivottavasti lapsi alkaisi nukkumaan täysiä öitä, tänä yönä. Jos ei, niin ehkä huomenna?

Lisää kirjoittajalta Masentunut mutsi

Kuinka meillä nukutaan?

Löysin puhelimeni muistiinpanojen kätköistä monta muistiinpanoa vuodelta 2014, kun olen kirjoittanut ylös...
Lue lisää

Ei kommentteja

  • En usko, että sillä tuskaisella vauvavuodella on tarkoituksensa. Elämä vain on epäreilua. Ehkä mieltään voi huojentaa sillä, että monikaan purskahdus ei sen jälkeen enää hetkauta.
    Meidän esikoisen vauvavuosi oli aivan kamala, eikä se loppunut vuoteen, niin kuin typerästi kuvittelin. Kolmen vuoden kohdalla vasta alkoi helpottaa, ja siedettävää elämästä tuli siinä viiden vuoden kohdalla. Toiset vaan on haastavampia ja temperamenttisiä, ja kun siihen lisää sen loputtoman valvomisen, on elämä ainoastaan kauheeta.
    Me sitten jossain mielenhäiriössä uskallettiin harkita toista lasta. Ja lapsi tulikin sitten nopeasti. Olimme jotenkin varautuneet aloittamaan alusta, eikä mieleenkään tullut, että asia voisi mennä toisin. Kuopus nukkuin hyvin jo synnytyslaitoksella ja on ollut hyväntuulinen siitä lähtien. Että osaa se elämä onneksi yllättää näinkin päin.

    • Ohoh, teillä on sitten onneksi käyny mäihä kun on tullu nukkuva vauva seuraavaksi 🙂
      Ja ihan samaa mieltä, et jotkut asiat on vaan paskoja ja epäreiluja. Jotenkin sitä koittaa itseään vaan lohduttaa sillä, et kai silläkin kaikella paskalla on jokin tarkoitus. Huh!

  • Usein joidenkin kammoajanjaksojen hyvän/hyvät puolet huomaa vasta monen vuoden päästä. Että kauheilla kokemuksillakin on silti jokin pieni tai isompi positiivinen vaikutus elämään. Uusi ihana ihminen esimerkiks, jota ei olisi tavannut ilman vauvaa. Näin haluan uskoa, et vauvavuoden traumat meilläkin hailenevat ajan kanssa.

    • Joo, no, sitä odotellessa 🙂 Ehkä aika kultaa muistot sitten joskus…

  • Meillä temperamenttinen esikoinen alkoi reilu kolmevuotiaana nukkumaan yönsä läpi. Ehkä teilläkin kohta aika tekee tehtävänsä? Toivon niin!
    Mä itse olen vasta tänä kesänä (esikoinen 4,5v), alkanut myös ymmärtämään kuinka suuren trauman vauvavuodet on muhun jättänyt. Toi niskat jäykkänä odottelu tuntui niin tutulta kun kerroit. Mutta uskon, että tästäkin traumasta voi päästä yli. Se, että miten, ei vain ole kirkastunut vielä. Mutta se, että jo ajattelen näin, kertoo siitä, että mahdollista se on. Mun kohdalla se vaan ottaa vähän aikaa. Mulla muutenkin lasten syntymät on käynnistäneet aivan valtavan henkisen kasvun/muutoksen, joka on ollut helvetin rankka. Kaikki lapsuudesta asti on käyty läpi ja nyt vielä kun pääsen näistä vauvavuoden jutuista yli, aletaan olla hyvällä mallilla.

    • Joo sama, on kyllä sellanen henkinen matka tässä tehty viime vuosina et huhhuh! Kyllä tästäkin traumasta yli pääsee, uskon et ensimmäisenä täytyis alkaa nukkumaan ne yöt. Sitten alkaa purkamaan jotenkin tätä traumaa…

    • Miten helpottavaa kuulla, että jollakin muulla on lasten syntymä saanut aikaan tuota henkistä kasvua sillä tavoin että helvetin kovalta se on tuntunut. Mun isä kuoli vuosi ennen esikoisen syntymää ja se jo laitoin lumipallon pyörimään. Elämää tuli mietittyä tosi syvällisesti. Ympärillä lapsia saaneet kaverit ei näytä kulkevan yhtään niin syvissä vesissä kuin meikäläinen. Kaikki lapsiin ja niiden kasvatukseen liittyväkin on pitänyt mun päässäni pyörittää niin syvää luotaavasti, että välillä itseäkin väsyttää!

      • Minttumaaria, kuulostaapa tosi raskaalta tilanteelta, oon pahoillani sun menetyksestä <3 Toivottavasti sullakin pian helpottaa vähäsen <3

  • Minä niin samaistun tähän tekstiin! Rankka vauvavuosi jätti jäljet, olen kauhusta kankea, jos reilu kaksivuotias alkaa itkemään yöllä. Vaikka tiedän, ettei tilanne enää palaa samanlaiseksi kuin vauvavuonna.
    En usko, että meille enää tulee lisää lapsia. En usko että pystyisin siihen enää uudelleen, enkä usko että parisuhdekaan kestäisi toista samanlaista vauvavuotta tai tätä uhmaa.
    Kiitos vertaistuesta!

    • Kiitos kommentista <3 Toimii myös vertaistukena itselleni, kun tiedän etten oo tän asian kanssa yksin. Voimia <3

  • Ihana teksti, kiitos. Vauva on nyt vuoden ja 5kk ja elämä on edelleen kidutusta. Yöt valvotaan ja itketään. Ja kukaan ei tosiaan ymmärrä, ei jos ei allergialasta ole omalle kohdalle osunut. Ensi yönä kun taas heräiltiin ajattelen sun kirjoitusta ja sillä sitten jaksaa taas yhden yön…

    • Ihanaa jos mun kirjotus on auttanu jaksamaan <3 Se on just nimenomaan yks iso syy miksi kirjotan näitä. Oisin itsekin pahimpina aikoina saanu voimaa vertaistuesta <3 Paljon voimia sinne, mulle voi laittaa viestiä jos siltä myös tuntuu <3

  • Samaistun kokemuksiisi ja nyt kun lapseni on 8v, pystyn olemaan TÄYSIN tyrmäämättä toisen lapsen mahdollisuutta. Eniten ehkä sattui se, että silloinen mieheni oli keskustellut parisuhdeterapeuttimme kanssa, että ehkä minä vain en pidä niin kovasti lapsista tai ole niin perhekeskeinen kuin annan ymmärtää, koska en halunnut toista lasta heti perään. Samoin vähättelivät pyyntöjäni perhe-elämästä kahden aikuisen turvin niin, etten olisi yksin vastuussa koko ajan vaan hoidettaisiin lasta myös yhdessä. Pidin itseäni heikkona, koska en ollut supervahva ja hoitanut kaikkea hymyssä suin yksin vaan anoin apua ja yhdessäoloa.

    • Voi ei! Kuulostaa kyllä tosi raskaalta, se on ehkä pahimpia asioita kun omia tunteita vähätellään, eikä uskota et miten rankkaa oikeesti on 🙁

  • Otan osaa, you are not alone! Mun esikoinen 3,5 v. nyt huusi kans ympäri vuorokauden. En kestä vauvan itkua enää lainkaan. Tytön ongelmat aina myöskin ohitettiin, tiedät varmasti miten. Kuukausi sitten suivaannuin jälkeen ja kiikutin yksityiselle lääkärille ja vaadin kaikki maholliset kokeet. Ärhäkkä maito ja muna-allergia tupsahti heti kättelyssä, mutta ei siinä kaikki. Tutkimukset jatkuu, jotain muutakin on. En ole ennenkään luottanut terveydenhuoltoon, enää en luota pätkääkään. Tehtävä kuitenkin kaikki voitava lapsen ja oman tulevaisuuden takia. Kirosanat ja kiukku seurasi mulla sen pahimman draamajakson jälkeen. Hän on edelleen vaativa ja vituttaa nuorten lässytykset “kaikki lapset huutaa, se on uhmaa vaan, reipas lapsihan tuo on” ym. Hevonpaskaa. Henkinen paine myös paha kun olo on välillä niin avuton.
    On upeaa että olette säilyneet hengissä ja tervejärkisenä tuosta, onnittelut! Pahin takana, kaikki muuttuu parempaan, uskalla luottaa hyvään. ❤

    • Huh, joo, tunnistan niin ton vähättelyn 🙁 Hurjaa et teilläkin sitten paljastunu allergiat. Minäkään en luota enää paskaakaan terveydenhuoltoon, itekin saanu tosi, tosi huonoja kokemuksia ja nyt sit vielä lapsen kanssa. Omaakaan hätää ei oo kuunneltu, kun oon valittanu etten jaksa enää kun lapsi vaan itkee eikä nuku.
      Mua kans ärsyttää kaiken maailman “hyvää tarkoittavat” neuvot siitä kuinka vaan lapset tarvii rytmejä elämään et sit ne alkaa kyllä nukkumaan. Henkinen paine todella on kova, kun on huoli siitä et mikä lasta vaivaa, vai vaivaako mikään, ja kukaan ei usko eikä kuuntele, ja ne jotka on nyt kuunnellu ja tutkinu nostaa kädet ilmaan että ei täältä testeistä mitään löydy.
      Kiitos tsempeistä, voimia sinullekin. <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.