Vastaus Inkerille

 

Sain edelliseen postaukseeni kommentin Inkeriltä, joka on taiteilija ja bloggaaja itsekin (Inkerin blogi löytyy tästä klikkaamalla). Vastauksen kirjoittaminen vei mennessään. Pian tajusin raapustaneeni tekstiä kokonaisen uuden blogipostauksen verran.Esille nousi kaksi teemaa: minä vahvana naisena ja minä kirjoittajana. Käsittelen alla kumpaakin erillisinä kokonaisuuksina. Inkerin kommentin lukeminen auttanee tajuamaan tätä tekstiä syvällisemmin, mutta tekstini toimii mielestäni myös irrallisena postauksena.

Toivottavasti Naiseuden voima sallii tällaisen vastinetyyppisen postauksen. Tämä on nyt sitä dialogia, mitä koulussakin opetettiin… 🙂

Minä vahvana naisena

Vahvojen naisten malleja on yhteiskunnassamme paljon ja tulee koko ajan enemmän. Maailma tasa-arvoistuu nopeammin kuin koskaan. Naiset löytävät tiensä monille aiemmin suljetuille sektoreille samalla kuin miehet ovat yhä tavallisempi näky naisvaltaisilla aloilla, mikä on hienoa.

Viimeisessä tekstissäni en kuitenkaan puhunut tästä ollenkaan. Itse asiassa sanoin, että malleja sisäiselle voimakkuudelle ei ole ympärillä lainkaan. Miksi kirjoitin näin, vaikka vahvojen naisten nousu yhteiskunnassa on ihan selvä tosiasia?

Kaikkien ihmisten ei ole vaikeaa nähdä vahvojen naisten malleja ympärillään, mutta minun on. Joko en osaa arvostaa niitä tai en näe niitä ollenkaan. Näen uhreina ja marttyyreina samat naiset, joita joku saattaisi pitää vahvoina.

Kyllä, maailmankuvani saattaa joskus ehkä olla hieman nihilistinen. Khöm. Joskus ehkä aika usein.

On hienoa, kun näkee ympärillään tasa-arvoa, tyttöenergiaa ja naiseuden voimaa. Siitä tämä koko blogiyhteisö on saanut alkunsa. Aina ei kuitenkaan jaksa olla voimakas. Sellaisia feministisiä ja naiseuden raakaa voimaa ylistäviä kirjoituksia on todella paljon, mutta mitä sitten, jos niihin ei aina samastu? Mitä jos on kärsivä, tuskainen ja heikko päivä? (Tai viikko, vuosi, elämä…)

Olen tuonut esille asioiden varjopuolia. Naisena ja erityisesti tämän blogiyhteisön jäsenenä minusta tuntuu kamalalta, jos en löydä naiseuden voimaa itsestäni. Hävettää. Joskus tuntuu, että kaikki ympärillä vain imee voiman kuiviin ja naiseuden lähteet (mitkä?) ovat kuivuneet ja keinot lopussa. Olen aivan kuitti, naatti ja puhki. Olen ehkä joskus ratsastanut tyttöenergian aallonharjalla ja puhkunut energiaa sekä iloinnut, miten voittamaton ja pysäyttämätön minä ja me kaikki ollaan… mutta tällä hetkellä en tunnista sitä osaa itsestäni. Se olin minä mutta silti joku muu.

Picture

Photo by Matt Alaniz
Valinnan vapaus tuntuu olevan avainsana. Olenko valinnut vapaasti nämä vaikeudet vai koenko olevani uhri? Vai molempia tai jotain siltä väliltä?Yhteiskunta saa minut usein (lähes päivittäin) tuntemaan, että olen uhri. Varsinkin kaupungissa on tosi vaikeaa voimaantua. Maaseudun rauhassa se olisi varmaan helpompaa, muttei itsestään selvää sielläkään. Kadehdin ihmisiä, jotka kokevat yhteiskunnan tiimellyksessä olevansa vahvoja ja voimaantuneita, kun jokainen yritykseni hiukan voimaantua kompastuu omiin huonosti puettuihin housuihinsa.

Parhaimmillaan minusta tuntuu siltä, että hallitsen omaa elämääni ja valitsen asioita, joita eteen tulee. Sitten kuitenkin jotain tapahtuu ja koen jälleen olevani uhri. Elän uhrimentaliteetissa suurimman osan ajasta.

Esimerkiksi nyt haluaisin oikeasti suunnitella elämääni. Haluan tehdä budjetin ja säästösuunnitelman. Haluan sijoittaa rahani rahastoihin tai johonkin. Haluan tuottaa aktiivisesti ja olla luova, ideoida ja laittaa kädet saveen. Haluan maalata ja kirjoittaa ja pohtia, miten saisin tienattua sillä. Haluan valjastaa tulevan ulkomaanmatkan voimavaraksi.

En kuitenkaan tee mitään näistä asioita. Ja joka päivä kun en tee, tuntuu, että olen luuseri ja yhteiskunnan armoilla ja oi Luoja, ota minut jo pois täältä! Syytän yhteiskuntaa, eikä se ole yhteiskunnan syy. Mitä minä sitten teen? Ryven itsesäälissä lähinnä. No, kirjoitan aika paljonkin. Meditoin tietysti. Laitan ruokaa ja siivoan. Johonkin se aika menee muttei niihin asioihin, mitä oikeasti haluaisin tehdä.

Miksi en koe useammin olevani vahva nainen ja mitä voisin tehdä asialle? Miten voimaantuisin? Edellisessä blogipostauksessahan kerron, että aion voimaantua sulattamalla egon ja valaistumalla. Joo, ehkä. Joskus. Mutta entä nyt? Miten voimaantuisin juuri nyt?

Miten yhteensovitan kaipuun korkeampaan tietoisuuteen ja henkisyyteen maallisen hyvinvoinnin ja yhteiskunnassa navigoimisen kanssa? Tuntuu niin kuin eläisin kaksoiselämää – toisaalta olen korkeampaan tietoisuuteen kaipaava mietiskelijä, toisaalta maallisen elämän haasteden aallokossa tasapainoileva touhuaja. Persoonat ovat tällä hetkellä aika pahasti ristiriidassa.

Minä kirjoittajana

Inkerin kommentti sai minut pohtimaan myös kirjoittamistyyliäni ja -tapaani.

Noudatan blogissani pääosin varsin subjektiivista kirjoitustapaa. Olen lukenut jostain luotettavasta lähteestä (Pinterestistä varmaan) sellaisen neuvon kirjoittamiseen, että kirjoita, mitä tiedät ja mitä tunnet. Kirjoita omista haavoista. Olen huomannut, että henkilökohtaiset kirjoitukset herättävät enemmän tunteita ja niissä on enemmän voimaa.  Sitä paitsi yhdestä näkökulmasta kirjoittaminen sujuu minulta varsin luontevasti.

Minua on aiemmin joissain lukemissani teksteissä ärsyttänyt sellainen kaikkia miellyttävä ”toisaalta toisaalta toisaalta” -kirjoittelu. Osa teksteistä on saattanut olla omakirjoittamiani, mutta se ei poista ärsytystä, päinvastoin.

Journalisteilla on tietynlaiset säännöt, jos oikein muistan. Toimittaja ei saa kirjoittaa liian yksipuolisesti tai puolueellisesti; hänen on tuotava esille myös muita näkökulmia. Hänen on pyrittävä tarjoamaan mahdollisimman objektiivinen ja faktoihin pohjautuva läpileikkaus ilmiöstä tai tapahtumasta.

Picture

Photo by Calum MacAulay
Kumpikaan tapa ei ole toista parempi ja molemmissa on hyvät puolensa. Objektiivisena kirjoittajana olisin sisällyttänyt Inkerin kommentin (ja pari muutakin näkökulmaa) itse tekstiin aikomuksenani tiedottaa, että näkökulmia asiaan voi olla useita. Mutta sitten Inkeri ei olisi ehkä kommentoinut ollenkaan, minä en olisi ryhtynyt pohtimaan asioita ja tätäkään tekstiä ei olisi syntynyt!Tästä pääsenkin kätevästi pohtimaan blogini ja kirjoittamiseni tarkoitusta. Haluanko kuvailla lukijalle erilaisia näkökulmia johonkin teemaan vai purkaa pahaa oloani? Haluanko tuottaa journalistista tekstiä lähdeviitteineen päivineen? Joskus kyllä. Blogini päätehtävä on kuitenkin alusta asti ollut toimia terapeuttinani ja luotettunani, paikkana, minne voin kirjoittaa omat hölmöt ja ahdasmieliset mielipiteet sellaisenaan. Kirjoitan blogia niin kuin kirjoittaisin romaania. Haluan, että lukija elää tarinoissani mukana, rakastuu tai suuttuu mieluummin kuin toteaa ”aha” ja unohtaa koko jutun.

Ennen kaikkea haluan tehdä näkyviksi ajatuksia ja uskomuksia, joita minun tekisi mieli häpeillä ja salailla. Haluan olla aidosti outo, juuri sellainen kuin olen.

Joten kiitos, Inkeri, ajatuksia herättävästä kommentista! Olen tärkeiden kysymysten äärellä. 🙂

Lisää kirjoittajalta Naiseuden Voima

JUTTUTUOKIO: Tinna Pehkonen

Suositun Masentunut mutsi- blogin Tinna kertoo siitä millaista on elämä yksinhuoltaja, joka...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.