Uudesti syntynyt

 

Olin todella herkkä ja empaattinen lapsi. Rakastin eläimiä, luontoa, kiviä, merta. Rakastin tätä planeettaa ja olin todella idealistinen sen pelastamisen suhteen. Haaveilin meribiologin, eläinlääkärin, humanitäärisen avustustyöntekijän ja diplomaatin ammateista. Halusin lopettaa sodat ja nälänhädän. Soitin pianoa, kävin partiossa, lauloin, tein paljon käsitöitä ja luin satoja ja satoja kirjoja. Minua kiusattiin ala-asteella ja koin ensimmäiset todella suuret hylätyksi tulemisen tunteet kun ystäväni eivät halunneet olla enää kanssani, koska en ollut enää cool kun aloimme lähestyä murrosikää. Koska en ollut yhtä hoikka ja siisti kuin pesistä pelaavat kaverini. En voinut ymmärtää egoistista käytöstä, se satutti minua niin paljon. Olin todella herkkä ihmisten tunnetiloille ja energioille, vaikkakin sanat näille asioille löytyivät vasta todella paljon myöhemmin. Jos näin kärsimystä, tunsin tuon kärsimyksen itsessäni yhtä vahvana. Näin paljon painajaisia ja minulla oli todella voimakkaita yöllisiä pelkotiloja. Pienenä lapsena minulla oli ”näkymättömiä ystäviä” ja vietin suurimman osan ajasta omassa ”mielikuvitusmaailmassani”. Minua kutsuttiin haaveilijaksi, taivaanrannan maalaksi, oman tieni kulkijaksi. Jalkani olivat aina mustelmilla, en ollut koskaan kehossani tai täysin läsnä tässä maailmassa. Viihdyin paremmin keveämmissä olotiloissa.Koin kaiken niin voimakkaasti että maailma kävi minulle hyvin pian aivan liian kovaksi ja kylmäksi paikaksi. Kukaan ympärilläni ei oikein tuntunut ymmärtävän minua. Olin kuitenkin niin herkkä että tein kaikkeni jotta minut hyväksyttäisiin, jotta sopisin joukkoon, olisin niin kuin kaikki muutkin. Lukiossa tuli aika alkaa päättää mikä minusta tulisi isona, mutten halunnut tulla miksikään mitä tällä yhteiskunnalla tuntui olevan minulle tarjolla. Opettaja, konsultti vai johtaja? Lakimies, lääkäri vai tutkija? Jokainen soluni huusi vastaan näitä polkuja joita eteeni maalailtiin. Ahdistuin, masennuin. Minua survottiin pienenpieneen laatikkoon niin kovasti ja jokin minussa taisteli vastaan kuin häkkiin ahdistettu villieläin. Etsin ja etsin poispääsyä, mutta sitä ei löytynyt. Oli valittava joku näistä tarjotuista poluista. Ensin vaivuin syvälle pimeään, harkitsin vakavasti tästä maailmasta poistumista, näännytin kehoani, laiminlöin ja yritin paeta fyysistä olemustani. Kohdistin kaiken tuon maailmaa kohtaan tuntemani vihan ja raivon itseeni. Päihteet alkoivat tulla voimakkaammin mukaan kuvioihin. Unettomuus paheni ja paheni. Painajaiset piinasivat ja aloin nähdä enemmän ja enemmän todella pelottavia asioita, unessa ja hereillä. Tunsin jonkun pimeän ja pelottavan läsnäolon jatkuvasti, pimeitä hahmoja selkäni takana. Itsetuhoiset ajatukset piinasivat päivittäin. Kotona oli painostava tunnelma, aistin koko ajan puhumattomuuden verhon takana lurkkivat asiat, vanhempieni kireät välit. Ne olivat todella synkkiä ja pelottavia aikoja, eikä minulla ollut ketään jolle olisin uskaltanut puhua siitä kuinka kovasti kärsin. Esitin parhaani mukaan että kaikki on hyvin.En löytänyt ulospääsyä, sitä keveyttä ja iloa jota etsin, joten päätin sukeltaa sisään tuohon pimeyteen. Päätin muuttua. Päätin tulla joksikin joka voisi elää onnellisena tuossa maailmassa, tulla lääkäri-lakimies-konsultti-opettajaksi, valmistua yliopistosta, hymyillä palavereissa, istua iltaa viinilasin äärellä baarissa, käydä kuntosalilla treenaamassa pakaroita ja kävellä varpaat puristuksissa korkokengissä. Keimailla miehille saadakseen rakkautta ja hyväksyntää. Päätin pelata tuota peliä, ja tulla siinä niin hyväksi ettei kukaan näkisi bluffini läpi. Ettei kukaan näkisi kuinka kärsin. Elin hyvin materialistista elämää teini-ikäisestä melkein 27-vuotiaaksi asti, kuvailin itseäni ”tieteelliseksi ateistiksi”. En uskonut jumalan tai minkään korkeamman voiman olemassaoloon. Sanoin etten koskaan haluaisi omia lapsia. Olin masentunut, lamaantunut ja vihainen, mutta ulospäin säteilin ja loin roolihahmon jonka elämä oli aina täydellistä. Ensi alkuun halusin luoda uraa ja saavuttaa asioita älyni kautta. Sitten kyllästyin siihenkin peliin kun huomasin että en saa enää mitään tyydytystä älyni voitoilla. Täydellinen meikki, täydellinen tyyli, täydellisen hauska ja nokkela, täydellinen flirttailemaan ja saamaan huomiota, täydellisen epäinhimillinen. Selailin lehtiä, blogeja ja katsoin tosi-tv ohjelmia kuten Perfect Housewives, perfektoidakseni tuon roolihahmon joka lopulta voisi sinetöitä pelin jonkun vähän tyhmän mutta rikkaan ja komean miehen kanssa. Helppoa elämää, olla näytillä nättinä ja vähän pöhnässä erilaisissa tilaisuuksissa ja käskyttää kotiapulaista, keskittyä uusimpiin aurinkolasitrendeihin ja juoda martineja. Suunnittelin silikonirintojen asennusta. Egoni oli riemuissaan. Tämä oli viimeinen vaihe ennen romahdusta.

Ja se romahdus tuli kovaa. Olin alkanut juoda niin paljon alkoholia, että jokaisella kännireissulla hävisi jotakin, sattui jotakin, muisti meni ja olo aamulla oni niin kauhea että mieluummin jatkoin juomista kuin kärsin tuon krapulan. Aivan viimeisinä aikoina muutkin aineet alkoivat hiipiä kuvioihin. Eräänä päivänä istuin sängylläni, itkien. En tiennyt enää miten selviäisin yhdestäkään päivästä. Olin aivan loppu. Aivan eksyksissä, aivan auki ja hajalla. Nyt tämä saa loppua, en jaksa esittää enää yhtään sekuntia, en enää yhtäkään. Siinä hetkessä aivan kaikki muuttui. Sain jotenkuten kerättyä voimani ja soitettua äidilleni. Sopersin puhelimeen: ” Äiti, minun pitää tulla kotiin.” Seuraavana päivänä isäni ja veljeni ajoivat pohjoisesta peräkärryn kanssa Helsinkiin, tyhjensimme ja pakkasimme koko asuntoni kasaan, ja ajoimme samana päivänä takaisin kotiin. Takaisin maalle. Takaisin sinne missä puut puhuivat minulle ja vedet lauloivat laulujaan. Takaisin sinne missä metsä humisi viestejä näkymättömästä maailmasta ja tuuli kahisutti haavanlehtiä. Olin tullut takaisin kotiin. Jättänyt tuon roolihahmon nahat johonkin Helsingin kaduille, riisunut korkokengät jotta varpaani muistaisivat taas Äiti Maan pehmeyden. Olin pyytänyt apua, näyttänyt kipuni ja haavani, tullut alastomaksi ja pehmeäksi jälleen.

Olen ikuisesti kiitollinen perheelleni siitä avusta ja tuesta jota heiltä sain tuona hetkenä. Siitä tuomitsemattomuudesta ja pyyteettömästä rakkaudesta jolla minut kohdattiin. Ensimmäiset kuukaudet toivuin. Kävelin ulkona, hitaasti, ilman kenkiä. Istuin ja katselin puita. Aloin taas joogata ja aloitin meditoinnin. Rakensin vielä yhdenlaisen uuden egon kuoren päälleni viimeiseksi vuodeksi jonka asuin synnyinpaikkakunnallani ja olin töissä päiväkodissa. Minun oli taas paha olla. En vain pystynyt enää toimimaan vastoin sydämeni viestejä tulematta sairaaksi. Olin niin paljon sairaana ja voin niin huonosti tuon talven aikana etten enää yksinkertaisesti pystynyt ohittamaan viestiä: sinun on muutettava kaikki. Ja minä muutin. Aivan kaiken.

Olin jo talven aikana alkanut saada hurjia kokemuksia meditoidessani. Olin onnistunut vähitellen pääsemään luonnonlääkinnän avulla eroon nukahtamislääkkeistä, joita olin syönyt vuosikausia. Jooga oli vetreyttänyt kehoni ja olin muuttanut ruokavaliotani dramaattisesti. Lopetin lihansyönnin ja kaiken prosessoidun ruoan syönnin, poistin sokerin ja vehnän ruokavaliostani. Keväällä olin kuukauden raakaruokavaliolla ja se puhdisti kehoni ja mieleni niin että minulla alkoi olla todella hyvä olo. Maalis-huhtikuussa kävin shamanistisissa parannusseremonioissa jotka mullistivat tietoisuuteni ja joiden aikana onnistuin päästämään irti traumoista, surusta ja pelosta jota luulin joutuvani kantamaan hamaan hautaan saakka. Sain niin voimakkaan ykseyskokemuksen että koko maailmani ja tietoisuuteni muuttui lopullisesti. Minä olen sinä. On vain yksi, kaikkeus. Minä olen jumala, luoja, kaikkeuden verkkojen kutoja. Minä luon todellisuuteni omalla energiallani, ajatuksillani. Minä en ole egoni. Minä en ole mieleni. Näin selkeästi ohjelmoinnit – kulttuuriset, vanhemmilta perimäni, koululaitoksen minuun istuttamat, median vaikutukset, pelkopohjaiset koodinpätkät, matalavärähteiset tunnelukot, kipukehot. Opin miten energiat toimivat, opin työskentelemään niiden kanssa. Näin tuon kaiken niin selkeästi, että pystyin alkaa purkamaan kaikkea sitä mikä minä en ole. Näin myös sen mitä olen. Olen valoa. Olen pyhyys itse. Olen ikuisuus, kaikkeus, luomisvoima. Olen värähtelyä, olen avatara. Olen sielu ankkuroituneena fyysiseen olomuotoon, kehoni on temppelini. Olen jumalattaren ilmentymä, portaali maailmojen välillä. Noissa seremonioissa tapasin myös tyttäreni.

Hän tuli luokseni hengessä, pienenä ilmavirtauksena ja pikkuisen tytön äänenä hän puhalsi korvani juureen. Sinä hetkenä sydämeni rävähti auki ja tiesin olevani äiti. Muistin sydämessäni tuon suuren suunnitelman, lupauksen jonka olin hänelle tehnyt. Minä toisin sinut tähän maailmaan, sinä opettaisit minua muistamaan jälleen. Minä huolehtisin sinusta kun olet pieni, sinä minusta kun olisin vanha. Sinä puhdistaisit minua koko raskauden ajan, korkealla värähtelylläsi auttaisit kehoani ja olemustani purkamaan pois kaiken sen mikä ei ole rakkautta ja valoa. Minä synnyttäisin sinut tähän maailmaan niin lempeästi kuin vain osaisin, jotta saisit aloittaa elämäsi ilman syntymätraumaa jota suurin osa ihmisistä edelleen kantaa. Sinä ohjaisit minua tekemään oikeat valinnat, kertoisit miten haluat syntyä, ja minä kuuntelisin sinua, luottaisin maailmankaikkeuteen ja luomisvoimaan. Sinä saisit syntyä tähän maailmaan väkivallattomasti, täydessä tietoisuudessa, niin kuin luonto on syntymän järjestänyt. Minä olisin sitkeä ja kovapäinen, menisin vastoin ajan oletuksia ja järkyttäisin näkemyksilläni ja teoillani yhteiskunnan rakenteita. Yhdessä me muistuttaisimme siskojamme ja veljiämme siitä, kuinka maailmaan saapumisen ihme on jo aivan valmiiksi meille suunniteltu. Täydelliseksi järjestetty. Näin me olimme sen suunnitelleet.

Tapasin mieheni kaksi kuukautta myöhemmin. Kerroin hänelle sinusta toisena päivänä tapaamisestamme. Hän tunsi sinut heti. Kun tapasimme Karrin kanssa, maailmamme heittivät kuperkeikkaa ja universumit räjähtelivät. Halatessamme sydämemme sulautuivat toisiinsa, lensimme yhdessä tähtien syliin, syvälle astraaliin. Kadotimme fyysiset kehomme, ääriviivat ja rajat katosivat, oli vain kaikkeus joka oli me. Tuijotimme toisiamme silmiin ja näimme kasvojen vaihtuvan – näimme vilauksia kaikista niistä kasvoista joiden takaa olimme toisiamme katselleet aikojen saatossa. Pääsimme kiinni ikiaikaisiin suruihin ja kaipuuseen, joka oli jäänyt edellisistä elämistämme kun olimme menettäneet toisemme traagisesti. Tiesimme että nyt oli vihdoin tullut se elämä kun saisimme toisemme todella. Saisimme perheen, kodin, saisimme puhua totuuttamme ilman että meidät lynkattaisiin, saisimme yhdessä auttaa ihmisyyttä muistamaan itsensä. Saisimme hoivata Äiti Maata, kasvattaa ja kultivoida maata. Saisimme tuoda tuon korkean henkisen tiedon fyysiseen olomuotoonsa, ilman pelkoa roviosta. Saisimme auttaa ihmisiä muistamaan että he osaavat parantaa itse itsensä. Saisimme nähdä ajan, jossa sairaudesta tulee vain kaukainen muisto. Ajan jossa kaikki kärsimys puhdistetaan ja karmiset velat on vihdoin maksettu. Katsoessamme toisiamme silmiin saimme nähdä Uuden Ajan alkavan. Tiesimme alkumatkan olevan haastava, kun kaikki ohjelmoinnit, pelot ja kivut on purettava pois. Kaikki vanha karma ja mielen sekä egon rakenteet on oiottava ja tasoitettava. Särmät on hiottava. Tuossa kovassa puristuksessa meistä tulisi timantteja. Valoa. Ja yhdessä päätimme lähteä tuolle matkalle, käsi kädessä, yhdessä eteenpäin katsoen. Välillä kasvotusten, toimien kirkkaimpina peileinä toisillemme kaikki kipeimmät kohdat peilaten, tuoden tietoisuuden valon sinne minne emme ole itse nähneet. Pitäen tilaa ja rakastaen. Matkamme on ollut intensiivinen, kaunis ja raskas. Olemme luopuneet kaikesta, sukeltaneet syvemmälle ja syvemmälle, korkeammalle ja korkeammalle. Puhdistaneet itseämme kaikilla tasoilla – fyysisellä, mentaalisella, emotionaalisella, karmisella. Olemme kulkeneet polkua näkymättömään maailmaan, jotta voimme tuoda nuo opit nyt tänne, fyysiseen, näkyvään maailmaan. Joka päivä tapaamisestamme saakka olemme omistautuneet hengen polulle enemmän kuin koskaan, auttaen toisiamme korkeuksiin joihin emme olisi ilman toista uskaltaneet tai kyenneet. Minä olen auttanut häntä näkemään näkymättömän, luottamaan intuitioon ja kommunikoimaan toisten ulottuvuuksien kanssa. Hän on auttanut minua tulemaan kehooni, kasvattamaan juuret Äiti Maahan ja rauhoittamaan mieleni. Niin on yllä niin kuin alla.

Nyt olemme tulleet jo pitkän tien yhdessä. Tuoneet tähän maailmaan uuden, kirkkaan sielun. Opettajan, tyttäremme. Synnyttäneet hänet yhdessä, luoneet rakkaudellamme reiän maailmojen välille, josta hän pääsi pujahtamaan tähän todellisuuteen. Minä synnytin, sinä otit kiinni. Mieheni oli ensimmäinen ihminen tässä maailmassa joka näki tyttäremme kasvot. Hän piti minulle tilaa kun synnytin, otti tyttäremme vastaan ja ojensi hänet minulle. Hän on se maadoittuneempi, vanhempi, pidemmän ja rauhallisemman polun valinnut. Minä valitsin pikatien, kiitolinjan. Vihdoin minunkin juureni alkavat pitää, jotta hänen ei tarvitse enää pitää minua Maan päällä. Vähitellen pysyn itsekin. On tullut aika maadoittua, aika rakentaa jälleen jotain fyysistä, aika avata ovi materiaaliseen maailmaan jälleen. Nyt uskallan tulla tähän maailmaan itsenäni, avoimena, pehmeänä, herkkänä. Uskallan tuntea ja näyttää tunteeni. Uskallan avata suuni ja puhua sydämeni. Muistan mitä olen tullut tänne kertomaan, muistan mitä olen tullut oppimaan. Jokainen päivä on suurin lahja, ihmisen elämä kaikkine tunteineen ja kokemuksineen ainutkertainen oppimatka. Perheenjäsenet suurimpia opettajia, sielunmatkalaisia. Sielunperhe suurempi kuin ydinperhe. Olen kiitollinen kaikista kokemuksista, kiitollinen kaikista tunteista, kiitollinen tästä matkasta joka on vasta aivan alussa. Aivan alussa.

Kiitos, rakastan teitä kaikkia <3
Emma

Lisää kirjoittajalta Naiseuden Voima

Hehkuva Minä- kurssin antia

Iina Laine on tehnyt muutosleikin monelle Naiseuden voiman blogaajalle, jonka avulla he...
Lue lisää

Ei kommentteja

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.