Elämän nälkä

Herään ennen kellon soittoa, loikoilen tai ennemminkin lojun sängyssä vielä hetken. Aivan hiljaa, ettei vieressäni oleva pieni neito herää. Siirryn hiljalleen vessaan ja istahdan posliinille.

Muistan unen, jossa lappasin paskaa sankoin mitoin viemäriin. Tunne; helpotus, vapaus, se on nyt tehty. Vanha on pitkälle käyty läpi, puhdistettu ja huuhdottu.

Irti päästetty.

Se vanha, joka kuului tähän kerrokseen, tähän hetkeen. Koen, kuin olisin joka hetki uuden äärellä. Kuin kaikki ympärilläni olisi suurta kysymysmerkkiä.. Kysymysmerkkejä, jotka pitävät minut paikoillaan. Enkö olekaan vielä vapaa menneestä? Mikä minua sitoo, pitää kiinni? Aivain kuin uinuisin elämässäni.

Tässä on hyvä, lämmin, ihana olla. Kumminkin tiedostan, tämä on vain hetken tila, pysähdys.. Jotain tapahtuu pian.

Kipu kalvaa, useamman viikon kurkussani on ollut tunne. Välillä se poistuu, kunnes tulee takaisin. Kuin joka hetki aukeisi tietoisuuteeni, jotain uutta, jotain mitä pitää sanoittaa.

Sinä soitat ja sanot lopulta ne viimeiset sanat. Sanat, jotka katkaisee sidokset väliltämme. Sanat, jotka päästävät minut vapauteen: “Mä en halua enää sua takas!”

“Tiedätkö mitä? En minäkään sinua!”

Kukapa meistä, haluaisi olla se kusipää? Ainoa, joka halusi eron? Minä en halunnut, en yksin, mutta olin silti se, joka päätöksen teki. Olin se, joka lähti.

Ja vihdoin sain kuulla, että sinäkin haluat asioiden olevan näin.

 

 

 

Vihdoin siellä missä pitääkin!

Siltä tuntui, eräänä normaalilta näyttävältä keskiviikkona.

Oliko se tunne siitä, kun saavuin omalle työpaikalle? Olin parin päivää ollut toisessa pisteessä töissä. Töissä kylläkin ja samoja hommia, mutta jotain puuttui. Vai oliko se kumminkin taakka, joka eilen illalla putosi harteiltani? Olinhan päästänyt sinusta jo irti, mutta se jokin oli pitänyt minua vielä menneessä kiinni.

Sillä ei oikeastaan ole väliä, mikä sen tunteen sisältäni herätti. Sen keskiviikon jälkeen, ei elämä tuntunut enää samalta, kuin ennen.

Ja silloin kun henkäys aamutuulen, jokin täyttää tämän pienen huoneen, se mut viimeinkin herättää.. ELÄMÄN NÄLKÄ..

WAU mikä fiilis.. minä elän! Sinä päästit minut vapauteen, minä sain minun vapauden!

Minun ei tarvitse, enää kantaa huolta sinusta ja sinun sydämestä, sinä olet tehnyt päätöksen ja minä olen vihdoin vapaa elämään, minun näköistä elämää, ilman sinun asettamia rajoja!

Sillä sinä, et voi enää rajata minua! Päästit köydet irti, katkaisit viimeisen sidoksen väliltämme. Irroitit minut sinusta, meidät menneestä  ja minä lähden lentoon..

Jos sinä et tahdo minua, sinun ei tarvitse! Minä tahdon minut ja minun elämäni. Minä haluan olla minä ja minä rakastan tätä tunnetta. Joten enää en pyydä sinulta anteeksi, että olen, että elän, että rakastan!

 

Seison kalliolla, allani aukeaa vehreä, kaunis värikäs laakso. Keskellä virtaa joki, linnut lentävät kirkkaalla, pilvettömällä taivaalla. Kauempana vasemmalla näkyy tasainen kaunis vuoristo. Oikealla räjähtänyt, mutta jo hiipunut tulivuori. Se kaunis luontomaisema olen minä. Olen kotona. Olen läsnä. Olen valmis. Näen ja tunnen itsessäni muutoksen.

Ja taianomaisesti elämä kuljettaa meiltä ja eteemme tulee ihmisiä, joilla on tarkotus elämässämme.

Vaikka kaikki ei ole heti selvää, aikanaan on.

Ja koko ajan suunta on eteenpäin.

 

-K-

Lisää kirjoittajalta Taivas ei oo rajana/Katri Keskinen

Ja Suurin Niistä On Rakkaus

Luulin, että olisin valmis elämään uutta elämää, pysähtymättä suurien muutosten jälkeen. Toisin...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.