Usko lapsuuden

Viime viikot olen ollut tietoisessa unessa. Olen tiedostanut kaiken, mitä ympärilläni tapahtuu, olen kellunut elämän virrassa, antanut asioiden olla ja tapahtua omalla painollaan. Hyväksymällä tämän tilanteen ja olemalla vain tässä hetkessä, tämän hetkisten tunteideni kanssa.

Tämä hetki ei ole ollut vain hymyä, iloa tai onnea. Sekaan on mahtunut myös hetkiä, jolloin en ole ymmärtänyt tunteitani. Tai olen tuntenut, pelkoa, vihaa, surua, häpeää tiedostaen tunteeni, ymmärtämättä kumminkaan, mistä kyseinen tunne on johtunut. Tiedostaen vain, että jokin oppitunti on juurikin menossa ja minulla on mahdollisuus  matkata syvemmälle itseeni.

Samalla kolme kauneinta, kolme vahvinta ja kolme suurinta tunteideni aiheuttajaa, ovat herätelleet minua huomaamaan tuota oppitunnin aihetta. Ravistelleet minua hereille omilla tunteillaan. Herättäneet auki olevaa haavaa, joka on tullut käsiteltäväksi.

Lapsuuden haava.

Haava, joka sisältää syvimmän lukkoni, kipeimmän tunteeni. Hylkäämisen tunnelukko, yksin jäämisen pelko. Ja nyt olen matkalla ytimeen. Ajautumassa muistoissani tilanteeseen, jossa liian varhain, aivan liian nuorena, koin jääväni yksin.  Henkisesti jäin yksin ja sen jälkeen, olen aina kokenut olevani yksin!
Kuinka ikinä voisinkaan, tuon tunteen aktivoiduttua, luottaa kenenkään jäävän, kenenkään jäävän minun luokseni, minun takiani? En ole voinut, en ole osannut, sillä en ole käsitellyt ennen tilannetta, mistä tuo tunne on johtunut.

Muisto alkaa tulvia silmilleni. Kauempana muisto vanhempieni riitelystä, tilanteeseen liittyy siskoni vauvana. Hämärästi siihen liittyy, myös papan kuolema. Papan, jota ei enää ollut.
-Olen haavoitettu, minut on hylätty. Kuka suojelee minua? Kuka turvaa ja kuka puolustaa? Olen heikko ja pelkään, koen vääryyttä. Kun sinä itket, enkä osaa lohduttaa, turhaudun, pelkään. Eihän minua kukaan lohduta. Olen yksin!-

Seuraavaksi risteilee samasta lukosta tulleita muistoja ja tilanteita elämästäni.. – Voisimmeko olla ystäviä? Voisimmeko tukea toisiamme? Olisitteko lähelläni, vaikka en olisi niin vahva?- 

Lapseni itku; suru, pelko, ikävä. Hän seisoo siinä edessäni, kyyneleisin silmin. Otan hänet syliini, samalla otan hänen sisaruksensa kainalooni. Lisäksi päästän sisäisen lapseni nauttimaan tästä, perheestä. Annan hetkeksi itselleni luvan olla se nelivuotias yksinäinen lapsi, jota ei kuulla. Halaan itseäni, halaan lapsiani. Kuiskaan hiljaa: “Olen pahoillani, pyydän anteeksi, annan anteeksi, rakastan sinua, sinua, sinua ja sinua.”

Levollisuus valtaa minut, sulaudun yhteen itseni kanssa, nelivuotias minä rauhouttuu, tuntee riittävänsä. Hymyilee. Ottaa lapsiani kädestä kiinni ja ymmärtää, aika heidän kanssaan on suuri rikkaus, suuri siunaus ja saan syvän kiitollisuuden. Joka avaa mahdollisuuden oven aikuisen minän mielessä. Hymyilen, eheydy ja tiedän, kun nyt annan aikaa, saan sen takaisin aikanaan. Moninkertaisesti!

Hengitän rauhallisesti, lapset menevät leikkeihinsä, hetken kaikki on hyvin. Ajaudun unen rajalle, kuin olisin itkenyt raskasta, mutta puhdistavaa, voimakkaasti avaavaa itkua. Suuri kivi vierähtää, halkeaa ja murskaantuu pieneksi sileäksi hiekaksi. Astun sisälle sydämeeni, hymyilen ja koen koko kehollani hyväksynnän.

Yläkerrasta kuuluu huutoa, uusi riita, kiukku, uhma -aalto on tulossa. Hengitän sisäistä valoa ja rauhaa, rakkautta, hyväksyntää. Kiipeän portaat ylös. Otan itkevän lapsen syliin, lohdutan. En kiellä itkemästä, en hyssytä, kuuntelen. Olen läsnä! Lapsi rauhoittuu, huokaisen ja olen valmis seuraavaan aaltoon.

-K-

Lisää kirjoittajalta Taivas ei oo rajana/Katri Keskinen

Jokainen aamu, on uusi mahdollisuus!

Niin se lopulta loppui, meidän tarinamme. Vihdoin saan hymyillen, varmana päätöksestäni sulkea...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.