Uni ja hengityksen voima

On yö ja huomaan vieressäni liikettä. Se kiihtyy, se liike siis. Se tulee yhä levottomammaksi ja tiedän, että siitä seuraa itku. Sitä en tiedä, että kuinka usein näin on tapahtunut tänä yönä. Numerot ovat muuttuneet sellaisiksi kupliksi, jotka vain poksahtavat kadoten unisen mieleni sumuavaruuteen. Poks, poks ja poks.

N.Y.T ja nyt se alkaa, se itku. Alan olla kärsimätön ja tunnen kiukkua. Nyt rakas, jatkappas unia, sanon epärealistisesti pojalleni. Tällainen toive on yhtä hauras, kuin juuri kuvailemani kuplat. Rauhoittelen pikkuista ja pidän ääneni rauhallisena, vaikka alan kuohahdella sisälläni.

Mieleni meinaa julistaa sodan kehoani vastaan. Ajattelen aamua ja kiemurtelen mielikuvasta, jossa herään kehon sekä mielen väsymysyhdistelmän tuskassa. Mietin, että ei ole ketään kenelle soittaa, jotta saisin apua. Ihan vain, että saisin mahdollisuuden nukkua lisää. Mietin, pohdin, spekuloin ja alan vatvoa asioita päässäni niin, etten edes muista kehossani olevan muita osia. Poikani nukahtaa jossain vaiheessa. Mieleni pauhaa ja hoipertelee.

Onneksi, siis ONNEKSI muistan yhtä-äkkiä jotain tärkeää. Mieleni ei ole viholliseni, eikä pääni ole ainoa osa vartaloani. Mieleni on vähän, kuin assistenttini, joka on palveluksessani. Siis jos muistan olevani se BOSS. Siis pomo, joo. Pidän siitä, miltä tuo sana kuulostaa. Millaisen tehtävän annan siis mielelleni, kysyn sydämmeltäni.

Sydän muistuttaa, että mieleni on ainoastaan osa kokonaisuutta. Tässä tilanteessa se toimii yksin, eikä se ole juuri nyt hyödyllistä. Siispä on aika sanoa mielelle, että tyhjennä ajatukset ja keskity kehoon.

Niinpä teen näin ja huomaan kehoni olevan todella jännittynyt. Mieleni meinaa alkaa kiukuttelemaan siitä, että näin on. Sydän onneksi muistuttaa, että nyt on aika olla hiljaa. Tarvitaan lujan lempeää rakkautta ja johtajuutta heti, kuin mieli meinaa alkaa pulisemaan. Nyt on aika olla vaiti ja keskittyä kehoon.

Tunnen vatsassani jännitystä ja ihmettelen, että olenko nielaissut jalkapallon kokoisen kivimöhkäleen. Ennen, kuin mieleni edes aloittaa monologiaan, pyydän sitä päättäväisen kauniisti olemaan hiljaa. Sinua ei tarvita nyt, ilmoitan sille.

Keskitän huomioni kivimöhkäleeseen ja kuvittelen, että hengitän suoraan sen lävitse. Hengitän, hengitän ja hengitän. Sallin itselleni ainoastaan sanat, sisään ja ulos. Sisään ja ulos. Hengitykseni kohdistuu vatsan sisään, sinne nielaisemani kiven kohdalle.

Pikku hiljaa alan tuntea lämpöä, joka leviää koko kehooni. Vatsassani alkaa ihanan lempeästi poksahdella ja tunnen tippuvani syvään pehmeään uneen. Koen rauhaa, johon rauha on sanana liian pieni.

Olen syvässä levossa ehkä muutaman tunnin, mutta se tuntuu eräänlaiselta ikuisuudelta. Kivi on sulanut pois ja herään aamuun. En onnellisena, enkä surullisena. Ainoastaan rauhallisena ja ihan hiljaa. Tunnen oloni hyväksi ja kokonaiseksi. Meillä on ihana päivä edessä ja me pärjäämme kyllä. Halaan rakasta poikaani kiitollisena

Lisää kirjoittajalta Ihanaa ja kippeetä-Täydellinen mama/Lotta-Leena Vornanen

Uni ja hengityksen voima

On yö ja huomaan vieressäni liikettä. Se kiihtyy, se liike siis. Se...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.