Tyttö, Poika ja Varjo

Tämä kertomus on kiitosviesti puolisolleni. Olet rakas, olet minulle kallio.

Kerran, ei kovin kauan aikaa sitten, tapasivat Tyttö ja Poika. Kaikki oli sellaista, kuin Tyttö kuvitteli elokuvien elämän olevan; intensiivistä, impulsiivista ja syvälle luotaavaa. Loputtomiin jatkuvia keskusteluja, keskiyön kävelyretkiä, iltapäiviksi ja illoiksi muuttuvia aamuja. Oikeastaan Tyttö ei kai uskonut, että Pojan kaltaisia olisi elokuvien ulkopuolella edes olemassa.

Poika oli monella tapaa ainutlaatuinen. Hän oli ensimmäinen, joka toi Tytölle neilikoita, ensimmäinen, jolle Tyttö uskalsi näyttää kirjoittamiaan runoja, ensimmäinen, jolle hän saattoi kertoa liikuttuneensa kyyneliin katsellessaan aamutyyntä järveä. Poika oli niin täydellisellä tavalla ensimmäinen, että Työstä alkoi tuntua hänen olevan myös viimeinen.

Kului aikaa – ehkä päiviä, viikkoja tai kuukausia (ei ollut heidän tapaistaan laskea) – ja Tytöstä ja Pojasta muovautui yksi. Ja kun kahdesta tulee yksi, muuttuu kaikki luonnollisesti hieman tavallisemmaksi. Älkää kuitenkaan käsittäkö väärin, tavallinen oli heille äärettömän kaunista. Se merkitsi, että Tytöstä ja Pojasta tuli osa toistensa arkea ja elämää. Ruusuilla tanssiminen vaihtui vaellukseksi kohti yhteistä päämäärää.

Patrick Karkkolainen Photography

Mutta tiedättehän, ihmisillä on monta puolta, joista osa on jopa sellaisia, joihin he eivät edes itse ole tutustuneet. Ja kun tällaiset puolet tahtovat päästä esille, me muutumme.

Tyttö oli jo pitkään aistinut Varjon. Se asui pienissä ja yksinäisissä illan hetkissä, nosti päätään yhä useammin ja useammin. Aluksi tyttö piti Varjoa harmittomana. Otan sen mukaan vain silloin tällöin, niin se pysyy aisoissa, hän ajatteli jättäessään väliin aamiaisen ja pakottaessaan väsymyksestä väärät jalkansa juoksemaan saman ylämäen aina uudelleen ja uudelleen. Mutta kuten aina, pikkusormen ojentajalta nielaistaan pian koko käsi. Niin kävi myös Tytön ja Varjon leikin kanssa.

Puolihuomaamatta Tytön ja Pojan kanssa saman katon alle oli muuttanut Varjo. Varjo oli jo niin musta, että se sai Tytön kutistumaan olemattomiin, painumaan kasaan ja sulamaan nöyrästi Varjon vaatimuksiin. Tytöstä oli jäljellä enää ajatus ja jokailtainen itku. Hän oli kipeä, eikä erottanut itseään enää Varjosta. Varjo oli niin pimeä, että Tyttö luuli sen työntävän Pojan pois. Oikeastaan hän toivoi sitä salaa. Hän oli itse vastuussa Varjostaan ja kauheuksista, mitä se sai aikaan. Ei olisi kenenkään toisen tehtävä myöskään taistella sitä vastaan, saati pelätä sitä tai kärsiä sen vuoksi.

Mutta Poika pysyi. Poika piti Tytöstä kiinni kaikin voimin, halasi kerta toisensa jälkeen itseään vasten sen, mitä Tytöstä oli jäljellä – lähes pelkkää uupumusta. Kukaan ei tiedä miten poika jaksoi. Tuskin hän on aivan varma itsekään.

Pojan rintaa vasten Varjo pelkäsi. Se tunsi Pojan tasaisena ja lämpimänä hakkaavat sydämenlyönnit, se tiesi, että niiden avulla Tytössä saattaisi herätä Valo. Ja tosiaan, joka kerta, kun Pojan sydän löi, Tyttö vahvistui. Ja joka kerta, kun Poika veti Tytön kiinni itseensä, kavahti Varjo yhä kauemmas. Näin jatkui ja jatkui, ja eräänä aamuna he kumpikin heräsivät hymyyn. Miten Poika sen teki? Taikaa, ajatteli Tyttö.

Jos tämä olisi satu, nyt olisi onnellisen lopun aika. Mutta koska on kyse jostakin paljon hienommasta – elämästä nimittäin – en voi antaa onnellista sen koommin kuin onnetontakaan loppua. Oikeastaan loppua ei ole lainkaan.

Tytön ja pojan sormet ovat edelleen toistensa lomassa ja he katselevat samaan suuntaan. He nauravat, itkevät, puhuvat maailmankaikkeudesta tai istuvat vaiti, paiskovat ovia, suutelevat sopimukseksi, tuntevat olevansa oikeassa paikassa. Mitä Varjoon tulee, on se vieläkin olemassa, mutta vain ohikiitävissä hetkissä. Niin kevyenä, että Pojan on helppo puhaltaa se Tytön kasvoilta pois ja silittää sen tilalle Valo.

Lisää kirjoittajalta Miten elämä lausutaan?/ Pinja Uotila

Alaston

On aamuja, joina jokainen solun murto-osanen värähtelee helppoa, vilpitöntä elämäniloa, tasaista turvantunnetta....
Lue lisää

2 Kommenttia

  • “Poika oli niin täydellisellä tavalla ensimmäinen, että Työstä alkoi tuntua hänen olevan myös viimeinen.” Voi miten kaunista kielen käyttöä! Koskettava teksti.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.