Tuuliviirin tunnustuksia

Minun sielullani on jatkuva ikävä. Se huokailee unelmieni tahdissa ja kipinöi, humahtaa toisinaan kurittomina leiskuviin ilmiliekkeihin. Koko olemukseni janoaa jatkuvaa uutta, silmien aukaisemista vieraassa kaupungissa, kylmät väreet nostattavia sointuja, siveltimenvetoja, lauseita, muuttuvan maan jalkojeni alle.

Mutta toisin kuin ikävällä yleensä, minun ikävälläni ei ole surumielistä sivujuonnetta. Se on vapaana virtaavaa kaipuuta, itseni johdattamista kauneuden ja kokemusten luo ja samalla minuuteni lähteelle. Se on toimeenpaneva voima, kompassini ja määränpääni. Ikävä on olemassa pieninä vihjeinä aamun hiljaisissa hetkissä, lähimetsän kapean polun mutkassa, vastaantulijoiden katseissa. Kun sitä kuuntelee, voi tuntea pienen värähtelyn jossain pintansa alla. Ja vaikka värähtely on pieni, sillä on koko universumin voimat. Olemassaolollaan se muistuttaa, vaikka vain kuiskaten ja lempeästi, ettei maailma ole aivan valmis, enkä minäkään. Että minuun mahtuu vielä uusia sanoja, täydempiä tunteita, hienovaraisempia sävyjä. Että voin kokea todellisuuteni rikkaampana, kunhan annan ikävän johdattaa.

Toiset kutsuvat tätä suloisesti elämännäläksi, toisille olen kuuhunkurkottelija ja kyltymätön, levoton tuuliviiri – aina jollain tapaa liikaa. Mutta miten voisin ikinä venyä täyteen mittaani, jos en edes yritä hipaista kuun pintaa? Ja kun oikein mietit, huomaat, että tuuliviirillä on kyky tanssia myrskyssä ja levätä kun on tyyni.

Moni rakentaa elämänsä kummallisen, minulle täysin vieraan ajatuksen varaan. He sanovat olevansa sellaisenaan valmiita, kuuluvansa siihen, mistä itsensä ensimmäisenä löysivät, huolimatta maapalloa pyörittävästä jatkuvan muutoksen voimasta. Minä olen ylpeä siitä, että riuhdon, temmon ja käännän todellisuuteni ylösalaisin kerta toisensa jälkeen. Juoksen sinne, minne tunnen kutsun ja pysyn vain sen hetken, kun tunne säilyy elävöittävänä. Tuulen suunnan kääntyessä tiedän jonkin uuden ja kauniimman olevan edessäpäin.

Ilman herkkyyttä muutokselle henkilökohtainen ja universaali kehitys on mahdotonta.

Minä tahdon kokea elämäni jokaisen kolkan, venyttää sen reunoja ja suhteuttaa itseni siihen yhä uudelleen ja uudelleen, jokaisella kerralla hieman erilaiseen positioon.

Tahdon kokea täydellisen hiljaisuuden ja huumaavan melun, kivun ja unenpehmeän, synkimmän pimeän ja tähtikirkkaan ja säilöä ne itseeni, käyttää sieluni rakennuspalikoina. Tahdon oppia ja opettaa, ymmärtää ja rakastaa yhä syvemmin ja täydemmin.

Tahdon seistä maailman huipulla, antaa katseeni vaeltaa ja mieleni avautua, keuhkojeni täyttyä onnesta, vapaudesta ja ihmisen pienuudeesta.

Ja kuitenkin lopuksi kai ainoa mitä tahdon, on olla koko kapasiteetillani minä. Jatkuvassa muutoksessa, ihanalla, vavisuttavalla matkalla.

Lisää kirjoittajalta Miten elämä lausutaan?/ Pinja Uotila

Kenen unelmaa elät?

Soundtrack: Aretha Franklin – Let It Be  Koko syksyn olen paininut päämärättömyyden...
Lue lisää

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.