Traumana raiskaus

Plan International Suomella on kampanja, #jokatytönoikeudet ja #tyttöjenpuolella joka puhuu tyttöjen tasa-arvon puolesta. On tärkeää, että tyttöjen ja naisten oikeuksien puolesta taistellaan.Itse ajattelin ottaa osaa kampanjaan puhuakseni oikeudesta koskemattomuuteen. Tämä koskee kaikkia ihmisiä, mutta erityisesti tällä kampanjalla tyttöjä, joiden turvallisuus on uhattuna kaikkialla maailmassa ja etenkin kehitysmaissa.

Olen blogin aloittamisen jälkeen pureutunut moneen tabuun ja häpeän aiheeseen kuten äitien raivarit ja väkivalta ja synnytyksen jälkeinen masennus, joten ajattelin että seksuaalinen väkivalta olisi yksi tärkeä aihe näiden perään. Surullisen moni joutuu seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi elämänsä aikana ja tällä tekstillä toivon auttavani jotakuta joka häpeää asiaa yksin.

Puhun tässä tekstissä tytöistä ja naisista, mutta se ei missään nimessä tarkoita sitä että väheksyisin poikiin ja miehiin kohdistuvaa seksuaalista väkivaltaa. On helpompi puhua asiasta naisen näkökulmasta, omien kokemusten kautta.

​Useimmilla meistä on traumoja, ikäviä muistoja, sydänsuruja tai vaikeuksia joista me emme puhu ääneen kaikille. Joistain asioista emme ehkä puhu ääneen kenellekään. Masennus on tällä hetkellä suurimpana taakkana itselläni. Olen päättänyt puhua siitä ääneen, jotta saisin itsekin sillä tavalla kevennettyä sitä taakkaa. Mitä enemmän aiheesta puhun ääneen ja julkisesti, sitä vähemmän se minua hävettää. Sitä vähemmän se minua määrittää.

Sen takia aion nyt kertoa yhdestä menneisyyden traumastani, josta harvemmin puhun kenellekään.Vuosia sitten minut raiskattiin. Vaikka olen monta vuotta käsitellyt asiaa mielessäni ja terapeutin avulla, tämä asia tekee vieläkin niin kipeää että en tiedä miten pystyn tästä kirjoittamaan. Olen silti päättänyt olla rohkea ja kertoa siitä tänne blogiin.

 

Usein kun puhutaan raiskauksista, puhutaan niin sanotusti puskaraiskareista. Joku hyökkää yön pimeinä tunteina yksinäisen naisen kimppuun puskasta. Näin voi myös käydä, mutta usein raiskaaja on uhrille entuudestaan tuttu ihminen. Silloin kynnys ilmoittaa asiasta poliisille saattaa nousta. Uhria voi pelottaa raiskaajan reaktio. Ja entä miten muut ihmiset lähipiirissä suhtautuvat syytöksiin? Uskooko kukaan?
Uhri saattaa raiskaajan tuntiessaan tuntea vielä enemmän syyllisyyttä, että on itse aiheuttanut tilanteen jollain tavalla, vaikka asia ei todellaakan ole niin. Raiskaus ei ole koskaan uhrin syytä. Ennen kuin minut raiskattiin, en osannut täysin ymmärtää miksi uhrit häpeävät eivätkä vie asiaa poliisille, koska eihän raiskaus koskaan ole uhrin syytä. Nyt ymmärrän, koska aiheeseen liittyy niin syvää häpeän ja pelon tunnetta kaikinpuolin, että asian eteenpäin vieminen on todella vaikeaa, etenkin jos tekijä on tuttu ihminen.​
Kun minut raiskattiin, soitin heti poliisille, koska sillä sain viestittää, että minulle ei tehdä näin. Minulle tuli myös jotenkin turvallisempi olo, kun tiesin että poliisit puuttuvat asiaan. Oikeudenkäynti ja koko prosessi oli tietysti todella uuvuttavaa ja yhteiskunnalla on tässä asiassa paljon paranneltavaa. Mutta tulin kuitenkin siihen tulokseen että oli oikein viedä asia eteenpäin. Minun oli pakko saada oikeutta itselleni, ja tuntui että sain sitä, vaikka tuomioista ja niiden koventamisesta voisi kyllä tehdä oman juttunsa.  Kun kuulin tuomion, että tekijä on syyllinen, tuntui että jälkikäteen sain mahdollisuuden sanoa EI. Sinä et voi tehdä näin minulle, ja nyt saat rangaistuksen siitä.
 

Yksi asia myös johon toivoisin muutosta, on se että keskustelussa ei sanottaisi että raiskauksen uhri on pilalla loppuelämäksi. Minä en ainakaan suostu olemaan pilalla. Raiskaus ei määritä minua. Raiskausta ei voi koskaan unohtaa, mutta en suostu olemaan sen takia pilalla. Se väittämä satuttaa uhria. Ymmärrän, että se on tietynlainen argumentti siitä että tuomiot eivät ole riittäviä, ja olen rangaistuksista samaa mieltä. Mutta se että käytetään argumenttina sitä että ”uhrin elämä on pilalla joten vuoden ehdollinen rangaistus ei riitä”, sitä en hyväksy. Tämä on yksi syy miksi häpeilen kertoa asiasta kenellekään, koska tuntuu että se leimaa otsani ikuisiksi ajoiksi niiden silmissä joille kerron asiasta. Kertoessani nyt tässä koko maailmalle kokemuksestani, yritän päästä tästä leimasta eroon korvieni välissä, ja toivon auttavani muitakin tuntemaan samoin.​

Kun käsittelin asiaa terapiassa aikoinaan, terapeutin yksi kertomus on jäänyt mieleeni. Elämä on kuin aikajana. Elämän aikajanalle asettuu tapahtumia, ja raiskaus on minulla yksi niistä. Se jää sinne aikajanalle, ja sitä ei saa sieltä pois. Mutta minä menen aikajanalla eli elämässäni eteenpäin. Asiaa ei valitettavasti voi koskaan unohtaa, mutta elämä jatkuu.

Raiskaus ei pyöri enää mielessäni jatkuvasti, vaan jatkan elämääni. Kesti tosin kauan päästä tähän pisteeseen elämässäni. Aluksi olin täysin rikki enkä kyennyt mihinkään, ja pitkäksi aikaa jäi järjetön raivo ja viha tekijää kohtaan. Raiskausuutiset, elokuvien raiskauskohtaukset, pelkkä raiskaus sana ja moni muukin asia triggeröi usein heti aiheen pinnalle mielessäni. Silloin usein tuntuu siltä kuin jokin löisi minua vatsaan. Ikävä muljahdus, joka tuo yhden elämäni kamalimman asian tietoisuuteen taas.

Tämän takia minua myös todella suututtaa kun ihmiset väheksyvät asiaa, että nykyään mitään ei saa sanoa kun joku loukkaantuu. Voitte kuvitella, miltä raiskatusta ihmisestä tuntuu, kun kerrot kahvipöydässä raiskausvitsin tai voivottelette yhdessä kuinka uutisen raiskatun elämä on pilalla loppelämäksi. Luultavasti siellä työpaikan kahvipöydässä on joku joka on kokenut seksuaalista väkivaltaa. Sanat satuttavat joskus todella syvältä, ja tuovat pintaan asioita joita ei halua sieltä tulevan ylös. Tuntuu myös erittäin ikävältä ja raivostuttavalta kun oikeutetaan esimerkiksi raiskausvitsi sillä että nykyään ei saisi kertoa edes vitsejä kun joku loukkaantuu.

Miksi ihmeessä joku haluaa kertoa vitsejä väen vängällä, jos tietää että ne saattavat loukata ja avata syviä haavoja? Tämä on myös yksi tapa pitää yllä raiskauskulttuuria.

 

Myös keskusteluavun saaminen oli vaikeaa. Soitin useampaan paikkaan ja he kaikki sanoivat ettei heillä ole antaa aikoja, kun on liikaa asiakkaita eikä tarpeeksi auttajia. On niin tärkeää saada apua heti, matalalla kynnyksellä, eikä puolen vuoden päästä kun on soitellut sata puhelua. Tämä on yksi asia johon toivoisin myös huimasti lisää resursseja yhteiskunnalta.
​Sain lopulta keskusteluapua Mielenterveysseuralta opettajani kautta. Olen ikuisesti kiitollinen opettajalleni joka kuunteli minua ja jopa näppäili numeron puhelimeeni jotta saisin varattua ajan sinne. Hän tarjoutui soittamaan aikaa puolestani, mutta onnistuin kuitenkin itse varaamaan ajan. Oli kuitenkin lohduttavaa, että joku tarjoutui tukemaan minua.​
Jos joku läheisesi kertoo sinulle että hän on kokenut seksuaalista väkivaltaa, paras neuvo on että älä neuvo. Kuuntele. Ole lohduttava olkapää. Voit esimerkiksi auttaa ihan kädestä pitäen avun hakemisessa (kirjoituksen lopussa on linkkejä auttaviin tahoihin).Kaikkein vähiten uhri haluaa kuulla kuinka “kaikella on tarkoituksensa” ja voi kääntää “kaiken lopulta hyväksi” tai sitä kuinka aiot hakata tekijän. Kaikki ovat ymmärrettäviä reaktioita ja yrityksiä lohduttaa lähimmäiseltä, mutta ne eivät auta siinä vaiheessa, vaan läsnä oleminen ja kuuntelu, sekä tieto siitä että läheinen on saatavilla jos jotain tarvitsee.

 

 

 

Tämä on edelleen kipeä aihe itselleni. Halusin silti kirjoittaa tämän tekstin. Kannustan muitakin puhumaan ääneen näistä asioista. Minua itseäni on auttanut muiden tarinat, se että muutkin uskaltavat puhua näistä ääneen.

En tiedä mikä tässä olisi hyvänä loppukaneettina, mutta ehkä se että, tämä teksti on omistettu sinulle, juuri sinulle joka luet tätä ja tiedät mistä puhun. Seksuaalisesta hyväksikäytöstä voi selvitä. Sinä voit jatkaa elämääsi, ja se ei määritä sitä kuka olet.

Kerro jollekin asiasta, jotta saisit taakkaasi kevennettyä. Olet tärkeä ihminen, ja sinulla on jatkaa elämää raiskauksesta huolimatta.

 

Lopuksi vielä linkkejä joista voi pyytää apua ja saada lisää tietoa.


Nettitukinainen: Kun olet kokenut raiskauksen

Traumaterapiakeskus

Nollalinja

Rikosuhripäivystys

Helsingissä Seri-keskus (juuri avattu uusi matalan kynnyksen tukikeskus!)

Raiskauskriisikeskus Tukinainen

Naisten Linja

Ensi- ja turvakotien liitto

Monika-Naiset (erikoistunut maahanmuuttajataustaisen apuun)

​Suomen mielenterveysseura (keskusteluapua ja tukea)

​Maksutonta lakineuvontaa naisille

​Tukinet (netissä toimiva kriisikeskus)

Lisää kirjoittajalta Masentunut mutsi

Training for Warriors Challenge -kurssin lopputunnelmia

Kahden kuukauden pituinen Challenge on nyt ohi. Kaksi kuukautta, kaksi kertaa viikossa...
Lue lisää

Ei kommentteja

  • Kiitos kirjoituksesta! Tämä on tärkeä asia, ja on upeaa, että rohkeasti kerroit omista kokemuksistasi. Askel kerrallaan kohti parempaa yhteiskuntaa!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.